Minähän en (työ)uuvu!

Olen tehnyt varsin nolon virheen. Ajattelin aikaisemmin, että työuupumus on niiden kilttien työntekijöiden ongelma, jotka eivät osaa sanoa töissä ei ja pitää puoliaan. Sellainen suorittajanaisten ja kilttien tyttöjen syndrooma. Haluankin pyytää anteeksi kapeaa ajatustani ja törkeää niputtamista, sillä uupumisen syitä on yhtä monta kuin on uupujaakin. Ennen kaikkea olen harmissani siitä, että oivalsin asian vasta itse töistä sivuun jäätyäni ja oman uupumuksen syitä ruotiessani.

Uupumus voi yllättää, vaikka yrittäisi kuinka olla askeleen edellä. Vetäisi määrätietoisesti rajoja itsensä ja työn väliin, pitäisi tauot, säännöstelisi kuorman määrää sen minkä pystyy. Vannoisi, että minähän en uuvu. Pidän itsestäni huolta. Olen hyvä työntekijä.

Täällä minä(kin) nyt kuitenkin olen, määrittelemättömän mittaisella sairaslomalla keräämässä pään sisäisistä riekaleista sen mikä pelastettavissa on. En aio avata uupumiseni syitä tämän tarkemmin, ettei asiasta synny väärinkäsityksiä tai turhaa pahaa mieltä.

Sen sanon, ettei työuupumuksen vuoksi töistä pois jäämistä tarvitse hävetä. Täällä rajan toisella puolen sitä on helpompi huudella, mutta se on ihan totta. Yksikään työpaikka ei ole terveyden menettämisen arvoinen. Harvempi meistä on työssään korvaamaton ja jos onkin, niin sekin on varsin kohtuuton vaatimus.

Pelkäsin kovasti lääkärille menemistä. Pelkäsin sitä, etten osaa ilmaista hätääni, en tule kuulluksi tai ymmärretyksi. Pelkäsin tulevani leimatuksi ja ennen kaikkea pelkäsin, että joutuisin vielä yrittämään skarpata yhden aamun, päivän ja illan.

Kynnys sairaslomalle jäämisessä oli valtava. Rakastin työtäni ikääntyneiden kanssa. Työni oli minulle merkityksellistä ja tein sitä ilolla. Pidin työtovereistani ja yhteistyötahojemme edustajista. Lopulta sekään ei kuitenkaan enää riittänyt, joten oli aika ohjata itsensä jäähyn kautta pukuhuoneeseen.

Tavoitteenani on olla taas tammikuussa, jos ei nyt elämäni voimissa, niin ainakin työkykyinen. Teen aktiivisesti töitä sen eteen, että saisin itseni mahdollisimman nopeasti taas kasaan ja kohentamaan strategiaani työelämästä selviämiseen. Tunnistan prosessissa saman kaavan kuin muissakin elämäni eroprosesseissa: asian käsittely perinpohjin, tilanteeseen johtaneiden syiden selvittäminen, toiminnankorjaussuunnitelma, ratkaisut ja täytäntöönpano.

Työterveyslääkäri oli huolistani huolimatta lämmin ja ymmärtäväinen. Minun kävi häntä hieman sääliksi, sillä avauduin kolminkertaisella nopeudella siihen nähden mitä hän ehti kirjata. Varattu aika oli kuitenkin niin lyhyt ja minun sydämeni niin raskas, ettei lääkärillä jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella välillä varsin typertyneen näköisenä minun tarinaani.

Olen vasta toipumiseni ensimetreillä ja tiedän tämän olevan varsin raskas ja kuluttava prosessi. Toivon viheltäneeni pelin poikki tarpeeksi ajoissa, jotta elimistöni ei turhaan herkistyisi stressille ja voisin jatkossakin työskennellä riemulla minulle tärkeiden asioiden parissa. Jäin töistä sivuun ennen totaalista katkeamista ja suosittelen muillekin avun hankkimista ennen sitä aamua, jona ei pääse enää ylös vuoteesta. Minulla se oli jo aivan liian lähellä.