Ystävyys on priorisointikysymys

”Jos jollakin ei koskaan ole aikaa tavata, niin eikö se tarkoita, ettei häntä kiinnosta? Jos oikeasti haluaa viettää aikaa toisen kanssa, niin silloin sille tekee tilaa kalenteriin.”

Tällaisen helmen tokaisi eräs nuoruudentuttuni joskus viime vuosikymmenen alussa. Hänellä kyse taisi olla deittisovellusystävyyksistä, mutta olen kuitenkin kuljettanut tuota parikymppisen miehen pohdintaa sydämessäni ja aika-ajoin kaivanut sen esille miettiessäni omia ystävyyssuhteitani.

Usein nimittäin tuntuu käyvän niin, että toisten tapaamisille ei tunnu löytyvän aikaa. Älkää vain ajatelko, että olisin jotakin äärimmäisen kiireinen ihminen, nimittäin en todellakaan ole. Usein työpäivän jälkeen sohvannurkaan hautautuminen vain tuntuu houkuttelevammalta ajatukselta kuin sosialisoiminen ja edes jokseenkin rationaalisten keskustelujen käyminen muiden kanssa. Itse siis priorisoin työpäivän jälkeisen latautumisen usein muun edelle.

Tunnen myös näitä ihmisiä, joilla on niin paljon ohjelmaa, että kalenterivaraus tapaamisen merkeissä on parasta tehdä jo muutamaa kuukautta ennen. Muutama näistä ihmisistä on sitten sellaisia, jotka saattavat ilmoittaa viime hetkellä, että eivät mitenkään pääsekään tulemaan. He priorisoivat jotakin meidän tai muiden tapaamisten edelle. Äärimmäisin tämän ihmisryhmän tyypeistä on hän, jonka kanssa asioista sopiminen on aivan älyttömän vaikeaa, koska hänen elämänsä on alati muuttuvaa sosiaalista tetristä.

Sen lisäksi, että mieluusti työpäivän jälkeen kääriydyn kerälle kissani viereen sohvalle olen myös hitusen saamaton ja tilaa vaativa mitä ihmissuhteisiini tulee. Harvemmin laitan tai kyselen kuulumisia, mutta olen silti olemassa tarvittaessa kaiken yleisen hälinän taustalla. Usein huomaan ajattelevani kuinka jollekin pitäisi laittaa viestiä ja sitten unohdan sen ihan yhtä nopeasti. Mitä kuuluu -viestin laittamiseen voikin mennä viikkoja, vaikka sen kirjoittamiseen ja lähettämiseen menee noin sekunti. Hups.

Muutama viikko sitten olin jälleen siinä tilanteessa, että minulla oli todella ihanan tuntuinen uusi yhteystieto puhelimessani, mutta viestin laittaminen vain oli jäänyt, vaikka se oli ollut useasti mielessä. Lopulta sain sen kahden sekunnin viestin laitettua ja muutamassa minuutissa oli kahvihetki sovittuna. Pyörittelin itselleni silmiä ja mietin, että eihän se nyt taas tämän vaikeampaa ollut. Tapaaminen tuli ja meillä oli niin mukavaa, että tajusin kohta olevan jo auringonlaskun aika ja seuraavana päivänä töitä. Voitti sohvannurkan ihan 100-0!

Moni varmasti samaistuu tähän arjen kiireeseen ja kuormittavuuteen, ettei ehdi edes yhtä pientä viestiä laittamaan – vaikka se puhelin olisi hyppysissä useita tunteja päivässä! Kuitenkin siinäkin on kyse priorisoinnista: laitanko viestin vai selaanko sosiaalista mediaa tai viihdeuutisia, tapaanko ystävääni vai katsonko televisiota/selaan puhelinta/tuijotan kattoon.

Olen päättänyt ryhdistäytyä tässä asiassa. Varsinkin nyt, kun työelämä on asettunut osaksi arkea ja palautunut normaaleihin mittasuhteisiin. Yritän paremmin tiedostaa sen, että hyvin monet meistä taitavat olla kuten minä, joten viestin laittaminen voi jäädä jopa viikoiksi. Yritän jatkossa olla useammin pelinavaaja, jolloin suurin kynnys eli ensimmäinen viesti on lähetetty. Yritän myös muistaa sen, että vaikka aamulla töihin mennessä olisin umpiväsynyt, niin viimeistään kaverin kahvipöydässä piristyy. Oikeastaan jo se, että saisin hilattua ajoittain keskustelukumppaneideni keski-ikää hieman alemmas nykyisestä 81 vuodesta, saattaisi vaikuttaa piristävästi.

Kolmen sukupolven talo

IMG_7231(1)(1)

Viime päivät ovat kuluneet joko halki Suomen ajaen tai kasvimaata mylläten. Vaikka täällä onkin ollut hiljaista, olen spämmännyt Instagramin puolella tarinoita puutarhasta ja talosta siihen tahtiin, että melkein hävettää. Anteeksi siis ystävät, olen vain ollut hurmiossa.

Kitkin kuukauden aikana kasvimaalle puskeneet rikkaruohot sellaisella vimmalla, että täysmetallinen työvälineeni lahosi käteeni. Multasin perunoita ja kehotin pavunvarsiksi venyneitä tomaatteja mieluummin vankistumaan kuin kasvamaan pituutta. Ihastuttavat levisiat puskevat innolla uutta kukkaa samoin kuin viehkeän vaaleanpunaiset pelargoniat ja valkoiset tähtisilmät. Mansikoista kilpailemme lintujen kanssa ja yritämme elvyttää joskus niin mahtavana kasvanutta raparperia. Öisin hiiret kuuluvat tanssivan välikatossa.

Kolmantena päivänä saapuivat kahdesti lähetetyt tapettimme. Mieskin ihastui Appelsiiniin, kun näki sen seinälle aseteltuna: se sopii huoneeseen, se sopii henkeen. Makuuhuoneeseen valikoitui vaaleista vaalein Lukko, se perinteisistä perinteisin. Luulen myös ratkaisseeni pinnassa kulkevien sähköjohtojen piilottamisen dilemman! Siitä lisää ensi kuussa.

Suunnittelen pihan mylläämistä, mutta ihan ominpäin ei sovi lähteä tekemään. Kun pihasta meinaa jotakin hävittää on hyvä kysyä asiasta myös Miehen vanhemmilta. He kun ovat istuttaneet tänne aikanaan paljon samoin kuin ennen heitä tässä asunut Miehen Mummu puolisoineen…

Toukokuussa rapsuttelin haravallani yhtä kukkapenkkiä siistimmäksi talven jäljiltä. En mitenkään helläkätisesti, vaan pikemminkin mentaliteetilla kaik’ pois, jok’ ei viherrä! Kovan työni loppuun saatuani tuli Miehen isä lainaamaan työkaluja ja päivittelemään miten ovat hiiret taas syöneet kaikenlaista kukkapenkeistä. Sitten hän lompsi tarkastelemaan siivoamaani kukkapenkkiä sanoen, että ajattelivat siitä ottaa omalle puolelleen vähän jotakin sammalta. Vaan eipä miehen ilmeestä päätellen tainnut sammalta penkistä enää löytyä. Minä siinä nopeasti Miehelle kuiskaamaan jos se kysyy, niin hiiret on sammaleet syöneet.

Hyvää juhannusta!

Tunti aamuistamme

IMG_6781

Aamuyön kevyinä tunteina minä käännän kylkeäni horroksessa valmiina vaipumaan vielä kerran syvempään uneen. Kissa aukaisee silmänsä, venuttaa itsensä vetreäksi, loikkaa sängyltä ja aloittaa aamumellastuksen.

Katson puhelimesta kelloa 5:05. Koira aukaisee silmänsä ja huokaisee syvään. Se nousee jalkopäästä ja käpertyy kylkeen kiinni. Kissa ei lopeta kevätsekoiluaan, vaikka minä jahtaan sitä satunnaisesti sumutinpullon kanssa pitkin pientä yksiötäni. Sänkyyn palatessani koira on linnoittaunut paikalleni. Sen pää on tyynyllä ja täkki vedetty harteisiin asti.

Luovutan.

Menen harjaamaan hampaat ja hiukset. Kissa kiipeää yöpaitaani pitkin syliin. Siitä se kurottelee kohti hiusharjaa: minä myös, minä myös. Se kehrää vimmatusti, kun minä harjaan sen korvista hännän päähän asti.

Aamutorkku koirakin on salongin lattialla venyttelemässä ja odottamassa tottuneesti kissan ruokakupin jämiä. Asiat kulkevat tottuneita uomiaan, tutussa vanhassa järjestyksessä. Nyt vain muutamaa tuntia aikaisemmin kuin mihin me olemme koiran kanssa tottuneet.

Me haistelemme kissan kanssa kepeää aamuilmaa ikkunasta. Viereisissä taloissa ei näy vielä yhdenkään lampun kajetta. Pihakoivun piskuiset hiirenkorvat ovat kasvaneet ja vihertyneet vahvoiksi pieniksi lehdiksi.

Kello on kuusi, kun me lähdemme koiran kanssa ulos.

Ja yhtäkkiä hän olikin jo kolmevuotias

IMG_6366

Muutoksen vuosia ne kaikki. Ensimmäisenään hän opetteli elämään kolmivuorolaisen rytmiin, toisena muutti kanssani maan toiselle puolen, otti vastaan sähisevän pikkusiskon ja nyt kolmantena on etsinyt paikkaansa minun ja Miehen välistä.

Koskaan hän ei mistään valita, paitsi toki liian vähästä huomiosta. Ei liiemmin itsestään ilmoittele, paitsi jos meinaa jäädä ilman puurokupin nuolemista. Eikä mitään tuhoa, paitsi jos tylsää sattuu pitkään olemaan.

Kylkeen käpertyy illan pimetessä ja aamulla tapittaa kirsu karvan verran kasvoista irti kärsivällisellä katseellaan. Sillä on oma ihana luonteensa, rodulleen ominainen. Pehmeä, mutta luja. Oikeudentajuinen, mutta herkuilla lahjottava.

Minä en ole kertaakaan ajatellut, jääneeni mistään paitsi. Sen sijaan olen luultavasti pelastunut paljolta. Olen oppinut paljon ja unohtanut luultavasti saman verran, sillä tämä meidän elämämme tuntuu kulkevan nykyään omalla luonnollisella painollaan.

Ja edelleen minä hilloan mielessäni kaksi vuotta sitten kirjoittamiani sanoja: ”Keskimäärin 12-14 vuotta. Niin paljon minulle on luvattu. Ja se kuulostaa niin kovin pitkältä, mutta 15 vuoden päästä minä huomaan, että se meni niin kovin nopeasti. — Sillä vaikka 15 vuotta on pitkä aika, ei se ole mitään verrattuna siihen kuinka paljon minulle jää aikaa vielä sen jälkeen.”. Mutta tällä kertaa ilolla. Miten paljon ihania vuosia meillä vielä onkaan edessä!


Aiheesta aikaisemmin:

Ja niin oli kulunut jo vuosi

Ja niin oli kulunut jo kaksi vuotta

 

 

Onhan siinä ollut vähän selittelemistä.

otherAppsImage 16

Puhelussa, jossa viimein kerroin äidilleni, että minulla on poikaystävä, hän tietenkin kysyi myös onko mies Lappeenrannasta: että jäänkö minä nyt sitten tänne. No en jää en. Millisekunnin mietin mitä teen ja päädyin laastaritaktiikkaan: täräytin ilmoille kaukaisen sijainnin, omakotitalon ja remontin. Siinä se oli, kerralla riuhtaistu. Varmuuden vuoksi päätin vielä vähän puhaltaa paljastuneeseen kohtaan: me ollaan tunnettu jo monta vuotta.

Viikon kuluttua kun soittelimme uudelleen, äitini sanoi, että oli nukkunut erinomaisen hyvin uutisteni jälkeen.

Ja sitten ovat kaverit Tampereelta ja Porista. Onhan siinä saanut vähän selittää asioita, kun ensin olet ollut neljä-viisi vuotta sinkkuna ja sitten yhtäkkiä on mies, omakotitalo, koira ja kaksi kissaa (toinen niistä on Miehen). Itsekin kaipaisin vähän selitystä, että onko minulta mennyt joku kohta nyt siis ohi, jos kaverini tällaista alkaisi selittämään.

Ilolla ovat kaikki kuitenkin uutiseni ottaneet. Ja onhan tässä ollut pureksittavaa itselläkin: viime kerta miehen perässä muuttaessa ei nimittäin mennyt ollenkaan niinkuin Strömsössä ja kyllähän se tuolla takaraivossa vähän kutittelee. Toisaalta taas minähän olen selvinnyt siitä, joten miksi en tästäkin?