Kaikella on hintansa

Turhan usein tyydymme näkemäämme ja tuudittaudumme sen luomaan kuvaan asioista. Luotamme tuohon hentoiseen pintaraapaisuun ja pidämme sitä kokonaiskuvana, vaikka totuus on aivan toinen. Useimmiten ulospäin näkyy vain se mitä näytettäväksi halutaan.

Asia on noussut mieleeni monissa yhteyksissä. Miten helposti ihmiset tuntuvat oikaisevan mutkat suoriksi ja varsin ikävään sävyyn puhuvat muista työpaikan kahvipöydässä. Miten kärkkäästi verkossa kommentoidaan faktana omia oletuksia tai piruuttaan levitetään valheellisuuksia. Miten keskustelupalstoilla nautiskellaan muiden asioista märehtimisestä. Kuinka kuvittelemme sosiaalisen median perusteella tuntevamme seurattavamme läpikotaisin.

Kuitenkin me omista elämistämme tiedämme, että kaikkilla valinnoilla on hintansa. Mikään ei tule ilmaiseksi, ei menestys, kauniisti muotoutuneet lihakset tai huoliteltu somefiidi. Meillä kaikilla on samat 24 tuntia vuorokaudessa käytettävänä, mutta toki henkistä, fyysistä ja sosiaalista pääomaa vaihtelevat määrät.

Parhaimmissakin parisuhteissa on ongelmansa joita yhdessä työstetään, menestyneimmän henkilön puoliso tuskin turhan usein saa rakkaansa töistä ajoissa kotiin, kauneimmat kulissit vaativat useimmiten myös eniten työtä ja aikaa, joka on muusta pois.

Toisinaan ihmettelen inhimillisyyden puutetta. Mikä meitä oikein vaivaa? Sokaistummeko toisinaan näkemästämme niin, ettemme pysty edes kuvittelemaan työtä ja myös uhrauksia kaiken sen takana? Olemmeko laiskistuneet ajattelemasta asioita pidemmälle? Emmekö uskalla asettua toisen asemaan, jotta ymmärtäisimme paremmin?

Välillä voisi tehdä hyvää pysähtyä hetkeksi ajattelemaan ja muistaa se, että asiat jatkuvat pintaa syvemmälle. Toisen menestys tai onni ei ole itseltä pois, vaan pikemminkin voisi tuoda lisää moninaista rikkautta myös itselle. Omalla suhtautumisella on suuri merkitys omaan elämään. Negatiivisuuden kehä ruokkii itse itseään. Silläkin valinnalla on siis hintansa.

Ystävyys on priorisointikysymys

”Jos jollakin ei koskaan ole aikaa tavata, niin eikö se tarkoita, ettei häntä kiinnosta? Jos oikeasti haluaa viettää aikaa toisen kanssa, niin silloin sille tekee tilaa kalenteriin.”

Tällaisen helmen tokaisi eräs nuoruudentuttuni joskus viime vuosikymmenen alussa. Hänellä kyse taisi olla deittisovellusystävyyksistä, mutta olen kuitenkin kuljettanut tuota parikymppisen miehen pohdintaa sydämessäni ja aika-ajoin kaivanut sen esille miettiessäni omia ystävyyssuhteitani.

Usein nimittäin tuntuu käyvän niin, että toisten tapaamisille ei tunnu löytyvän aikaa. Älkää vain ajatelko, että olisin jotakin äärimmäisen kiireinen ihminen, nimittäin en todellakaan ole. Usein työpäivän jälkeen sohvannurkaan hautautuminen vain tuntuu houkuttelevammalta ajatukselta kuin sosialisoiminen ja edes jokseenkin rationaalisten keskustelujen käyminen muiden kanssa. Itse siis priorisoin työpäivän jälkeisen latautumisen usein muun edelle.

Tunnen myös näitä ihmisiä, joilla on niin paljon ohjelmaa, että kalenterivaraus tapaamisen merkeissä on parasta tehdä jo muutamaa kuukautta ennen. Muutama näistä ihmisistä on sitten sellaisia, jotka saattavat ilmoittaa viime hetkellä, että eivät mitenkään pääsekään tulemaan. He priorisoivat jotakin meidän tai muiden tapaamisten edelle. Äärimmäisin tämän ihmisryhmän tyypeistä on hän, jonka kanssa asioista sopiminen on aivan älyttömän vaikeaa, koska hänen elämänsä on alati muuttuvaa sosiaalista tetristä.

Sen lisäksi, että mieluusti työpäivän jälkeen kääriydyn kerälle kissani viereen sohvalle olen myös hitusen saamaton ja tilaa vaativa mitä ihmissuhteisiini tulee. Harvemmin laitan tai kyselen kuulumisia, mutta olen silti olemassa tarvittaessa kaiken yleisen hälinän taustalla. Usein huomaan ajattelevani kuinka jollekin pitäisi laittaa viestiä ja sitten unohdan sen ihan yhtä nopeasti. Mitä kuuluu -viestin laittamiseen voikin mennä viikkoja, vaikka sen kirjoittamiseen ja lähettämiseen menee noin sekunti. Hups.

Muutama viikko sitten olin jälleen siinä tilanteessa, että minulla oli todella ihanan tuntuinen uusi yhteystieto puhelimessani, mutta viestin laittaminen vain oli jäänyt, vaikka se oli ollut useasti mielessä. Lopulta sain sen kahden sekunnin viestin laitettua ja muutamassa minuutissa oli kahvihetki sovittuna. Pyörittelin itselleni silmiä ja mietin, että eihän se nyt taas tämän vaikeampaa ollut. Tapaaminen tuli ja meillä oli niin mukavaa, että tajusin kohta olevan jo auringonlaskun aika ja seuraavana päivänä töitä. Voitti sohvannurkan ihan 100-0!

Moni varmasti samaistuu tähän arjen kiireeseen ja kuormittavuuteen, ettei ehdi edes yhtä pientä viestiä laittamaan – vaikka se puhelin olisi hyppysissä useita tunteja päivässä! Kuitenkin siinäkin on kyse priorisoinnista: laitanko viestin vai selaanko sosiaalista mediaa tai viihdeuutisia, tapaanko ystävääni vai katsonko televisiota/selaan puhelinta/tuijotan kattoon.

Olen päättänyt ryhdistäytyä tässä asiassa. Varsinkin nyt, kun työelämä on asettunut osaksi arkea ja palautunut normaaleihin mittasuhteisiin. Yritän paremmin tiedostaa sen, että hyvin monet meistä taitavat olla kuten minä, joten viestin laittaminen voi jäädä jopa viikoiksi. Yritän jatkossa olla useammin pelinavaaja, jolloin suurin kynnys eli ensimmäinen viesti on lähetetty. Yritän myös muistaa sen, että vaikka aamulla töihin mennessä olisin umpiväsynyt, niin viimeistään kaverin kahvipöydässä piristyy. Oikeastaan jo se, että saisin hilattua ajoittain keskustelukumppaneideni keski-ikää hieman alemmas nykyisestä 81 vuodesta, saattaisi vaikuttaa piristävästi.

Miten puhumme itsestämme

getting-praised-web

Kuva: Finnish nightmares | Compliments

Suomalaisten kansallissynti on itsensä väheksyminen. Tämä tuntuu korostuvan sitä mukaan, mitä kauemmas pääsee kehä kolmosen vaikutuspiiristä ja voimakkaimmin olen pistänyt sen merkille täällä Kainuussa (kun en ole korkeammalle vielä päässyt). En aio nyt pureutua siihen, että Kainuu tuntuu jostakin syystä olevan hieman katvealuetta, mutta uskon tällä asialla olevan siihenkin suurta vaikutusta.

”Emmää osaa.” ”En kehtaa.” ”Eipä tuo nyt mittään ollu.”
Kuulostiko tutulta? Tai tuliko mieleen kenties joku tuttu? Niinpä, enkä usko että olet ainoa!

Se miten me puhumme itsestämme vaikuttaa siihen miten muut meidät näkevät ja meitä kohtelevat. Jos itse kohtelee itseään huonosti eikä pidä arvossa, on hyvin todennäköistä, että muutkin tekevät niin. Tärkeintä olisi kuitenkin ymmärtää, että eniten sisäinen puhe vaikuttaa itseemme.

Itsensä väheksyminen on mielestäni pahinta mahdollista syöpää. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sanalla sanoen mahtavia. Heillä on paljon annettavaa itselleen ja muille, mutta itseensä on yleensä vaikeinta uskoa. Pirullista! Pahimmillaan kyse on kuitenkin henkisestä väkivallasta, jonka vuoksi elämä vilahtaa ohi sillä välin, kun oma pää on pensaassa.

Vaatimattomuus voidaan toki katsoa hyveeksi, mutta se ei ole synonyymi itsensä, ideoidensa tai saavutuksiensa väheksymiselle. Mitä sitä anteeksi pyytelemään hyvin tehdystä työstä ja kunnia sille, jolle se kuuluu.

Sisäisen puheen sävyn muuttaminen on pitkä ja vaikeakin prosessi. Kaikki lähtee kuitenkin siitä, että kuuntelemme miten itsestä puhumme ja ajattelemme. Jos sieltä löytyy negatiivinen kaiku se on hienoa – olemme tunnistaneet konkreettisen asian, jota lähteä muuttamaan. Vasta tunnistamisen jälkeen sävyä on mahdollista lähteä pienin teon muuttamaan: ensin katkaisemalla menossa olevan negatiivisen virkkeen, myöhemmin olla sanomatta niitä ollenkaan ja lopulta muokkaamalla niitä hiljalleen niin, että niihin tulee positiivinen sävy.

Haluaisin sanoa tähän loppuun, että olette mahtavia, rohkeita ja arvokkaita, mutta koska ne henkilöt, joille kirjoitus todennäköisesti aiheuttaa jonkinlaista päänsisäistä liikehdintää pitäisivät sitä lämpimikseen jaaritteluna. Sanonkin siis, että kuunnelkaa itseänne!

PS. ME OLEMME MAHTAVIA, ROHKEITA JA ARVOKKAITA.

Kahdeksan viikkoa lantionpohjan treeniä Elvien kanssa!

temp-for-output-11

Blogiyhteistyö: Lastentarvike

Muutama kuukausi sitten esittelin teille Elvie Trainer:in, tuon turkoosin pienen lantiopohjanlihasten treenikaverini. Tämä viattoman näköinen heppu lupasi auttaa minua parantamaan lantiopohjani vahvuutta, hallintaa, kuntoa,  kestävyyttä sekä kontrollia.

Jokaista osa-aluella harjoitetaan omalla juuri tätä ominaisuutta kehittävällä harjoitteella. Pieni rubiini puhelimen näytöllä hyppelehti iloisesti, mutta etenkin alussa nopeasti hiipuen ja vähän kontrolloimattomastikin. Harvoja lihasharjoituksia voi tehdä sohvalla tai sängyssä maaten, mutta lantiopohjanlihaksia voi! Aloitin harjoitteet makuuasennosta, jolloin koko vartaloa on mahdollista pitää rennompana ja etenkin alussa voi olla helpompaa keskittyä olennaiseen. Myöhemmässä vaiheessa tein harjoitteita niin maaten, istuen kuin seisoenkin.

Valitsin harjoitustavoitteekseni voiman kasvattamisen ja näin ollen harjoituskertoja määräytyi automaattisesti kolme viikkoon (asetus on muokattavissa). Ensimmäisellä harjoituskerralla sovellus asettaa saatujen tulosten perusteella tavoitteet tuleville harjoituksille.

Elvie-harjoitus

Heti alussa kävi selväksi, että ongelmanani on heikko kestävyyskunto, mutta lantiopohjanlihasten väsyessä myös kokonaan rentouttaminen. Harjoituskertoja kertyessä alkoi myös tuloksia hiljalleen näkyä ja myös rentouttaminen onnistua. Ja nimenomaan näkyä, sillä juuri sitä varten Elvie on kehitetty: se tekee konkreettiseksi ja näkyväksi itselle näkymättömän työn ja kehittymisen.

Voin ehdottomasti suositella tätä pientä treeniapulaista ihan jokaiselle. Harjoitteet aloitetaan oikeiden lihasten löytymisellä ja jutun jujusta kiinni saamisella, sen jälkeen aletaan harjoittaa perustaitoja, kuten nostoa, pitoa ja puristusta. Myöhemmillä tasoilla jatketaan nopeusharjoituksilla ja aiemmin harjoiteltujen taitojen yhdistämisellä. Tasojen kiipeäminen ylöspäin harjoitus kerrallaan tuntui motivoivalta ja rubiinin hypellessä pitkin ”kenttiä” harjottelu oli myös hauskaa. Tämän akkukin kesti kuin vanhalla Nokialaisella, sillä yksi latauskerta riittää pitämään Elvien elossa monta viikkoa!

Elvie-harjoitus(1)On olemassa kuitenkin myös asioita, joihin Elvie:kään ei osaa puuttua. Laite ei pysty tunnistamaan sitä runttaako rubiinia kohti korkeuksia juuri lantionpohjanlihaksilla vaiko vahvemmilla pinnallisilla lihaksilla. Etenkin alussa käy helposti niin, että lantionpohjan väsyessä alkavat vatsalihakset pumppaamaan tai pyllyn posket likistyvät kivikoviksi. Se on ihan normaalia, mutta siitä on päästävä eroon, jotta harjoitus menee oikeaan paikkaan: kun harjoitetaan lantionpohjaa, pinnallista liikettä ei tulisi näkyä. Itselläni työstettävää on edelleen yli-innokkaan poikittaisen vatsalihaksen hillitsemisessä ja laiskottelevan lantionpohjan tsemppaamisessa.

Jos lantionpohjanlihaksia tuntuu olevan hankala löytää, voi kokeilla yrittää rypistää peräaukkoa suppuun ja sen jälkeen virtsaputkea. Tämän jälkeen kannattaa kokeilla josko saisi vedettyä peräaukkoa ja virtsaputkea toisiaan kohti. Oikeanlaista aktivaatiota on helppo kokeilla myös sormin: jos emättimeen laitetun sormen ympärillä tuntuu puristava paine sekä imaisu on suunta oikea.

Minulla Elvie jää ehdottomasti käyttöön, sillä olen koukuttunut seuraavan tason saavuttamiseen ja on mielenkiintoista nähdä milloin saa jälleen tehtyä uusia ennätyksiä puhtailla suorituksilla. Uskallan suositella sitä myös kaikille muillekin lapsettomista raskaana oleviin ja useasti synnytäneisiin. Lantiopohjan harjoittaminen ei missään elämäntilanteessa ole turhaa tai hukkaan heitettyä: siinä missä se voi helpottaa synnytyksessä ja nopeuttaa palautumista, se myös parantaa ryhtiä ja voimantuottoa muualla kehossa ja vaikuttaa myönteisesti seksielämään. Paljon urheilevilla ongelma puolestaan voi olla lantionpohjan jatkuva jännittäminen, jolloin lihakset eivät pääse ollenkaan lepoon. Tällöin on harjoitettava tietenkin rentouttamista. Lantionpohjan harjoittaminen ei siis todellakaan ole pelkästään äiti-ihmisten hommaa vaan ihan kaikkien!

Elvien sovellus on saatavilla iPhone 4S ja Android 4.3 sekä tästä uudemmille käyttöjärjestelmille.

Kuinka ehkäistä herkkuhimo?

temp-for-output-1 5

Illat pimenevät nopeaan tahtiin ja mieleen hiipii mielitekoja suklaasta, karkeista ja leivonnaisista. Luen tätä omalla kohdallani niin, että keho yrittää saada aiemmin valosta ja auringosta saamansa energian ja hyvän olon korvaavista lähteistä – sokerista. Samoin käy väsyneenä ja hieman huonosti syöneenä: käsi hakeutuu kaapin perällä olevan karkkipussin rippeisiin eikä väsynyt mieli jaksa miettiä parempia valintoja.

Ra-kas-tan suklaata, mutta olen jo monena vuotena pyrkinyt pitämään suklaattoman marraskuun. Ihan vain siksi, että silloin osaan antaa enemmän arvoa euron joulukalenterini suklaapalalle. Pyrin kuitenkin myös arjessani tekemään sellaisia valintoja, ettei minun tarvitse kieltää itseltäni herkuttelua eli, ettei niitä tekisi edes mieli.

Kunnon ruokaa aina nopeasti saatavilla. Kun tulen koulusta kotiin, en todellakaan jaksa alkaa tekemään monivaiheisia kokkailuja. Teen siis ruoat yleensä etukäteen niin, että edelliseltä päivältä jää aina yksi ateria seuraavalle päivälle.

Minuuttiruokaa aina varalla. Aina edelliseltä päivältä ei kuitenkaan välttämättä jää mitään tai tulee jotakin muuta yllättävää. Siksi jääkaapistani löytyy yleensä aina paketti tai kaksi tuorepastaa ja sen kaveriksi tomaattikastike tai pesto. Myös kananmunat, nuudelit ja hernerokka ovat oivia minuuttiruokia.

Ne ateriarytmit. Eivät ole mitään terveyshihhuleiden huuhaata, vaan sillä on ihan oikeasti väliä syökö päivän aikana tasaisesti ja tarpeeksi. Kun verensokeri pysyy koko päivän tasaisena, ei illalla yleensä iske makean himoa.

Ensin voileipä! Jos herkkua alkaa kuitenkin tehdä mieli, syön ensin kunnollisen voileivän. Näin erotan onko kyse mieliteosta vai nälästä ja tylsyydestä. Jos leivän jälkeen vielä tekee mieli suklaata, syön sitä hyvillä mielin. Yleensä kyse on kuitenkin ollut siitä, että keho on kaivannut nopeaa energianlähdettä eli sokeria.

Näillä keinoilla herkkuhimoa ei yleensä edes tule, mutta silloin kun tulee en kävele sen yli. Elämäni ei suistu raiteiltaan suklaan takia eikä edes silloin tällöin koko levyn syöminen kerralla iskeydy salamana kylkiin kiinni. Itsensä kuuntelun taito ja kohtuus, siinä ne tärkeimmät.