Ajattelin uraani ja kieltäydyin vakipaikasta

20200415_2044427370606725194769465.jpg

Kuukausi sitten sain puhelun kesken työpäivän, jossa iloinen naisääni kertoi minun tulleen valituksi hakemaani vakanssiin. En meinannut puhelun aikana saada suunvuoroa ollenkaan, joten keskeytin selostuksen työsuhteen alkamisajankohdasta ja ilmoitin, että minun on vielä mietittävä otanko paikan vastaan. Ensin tuli tyrmistynyt hiljaisuus ja sen jälkeen typertyneitä fraaseja. Kerroin ilmoittavani päätöksestäni seuraavien vuorokausien kuluessa.

Sen vuorokauden sitten mietinkin pääni pyörryksiin mitä ihmettä minun pitäisi tehdä. Haastattelussa esille tulleiden seikkojen perusteella tuntui siltä, että ottamalla paikan vastaan ottaisin urallani askeleen taaksepäin enkä suinkaan eteenpäin. Menettäisin huomattavan osan nykyisen työni suomasta vapaudesta ja myös vaihtelun. Toisaalta saisin tilalle vakinaisen työpaikan eli varmuuden leivän tulosta pöytään ja töiden jatkumisesta.

Koronatilanne alkoi hiljalleen päästä valloilleen Suomessa, uutisissa väläyteltiin talouskurimuksesta, 90-luvun laman työttömyysluvuista, minä mietin nykyistä asuntolainaa, Miehelle koittavia lomautuksia ja omien töideni jatkoa nykyisen sopimuksen päättyessä. Konsultoin asiassa Miestä, joka kertoi tukevansa minua päätöksessäni sekä erästä talomme työntekijää, jolla on alalta huomattavasti pidempi työkokemus kuin minulla ja sitten otin härkää sarvista ja kipitin esimieheni juttusille.

Lopulta kyse ei ollut enää siitä otanko paikan vastaan vai en, vaan siitä kuinka paljon annan painoarvoa vakinaisuudelle. Plus/Miinus-listani näytti jotakuinkin tältä:

+ Vakinaisuus

En voi vaikuttaa nykyisessä määrin työnkuvaani ja työaikaani

Joutuisin laittamaan lomani samaan linjaan muun henkilöstön kanssa toisin kuin nyt

Samat seinät, samat ihmiset, kokoajan sisällä

Minut laskettaisiin hoitajamitoitukseen (eli en saisi tehdä oman alani työtä 100% ajasta toisin kuin nykyisessä työssäni normaalisti)

Vaikka miinuksia olikin huomattavasti enemmän, kaikki miinukset ja plussat eivät ole saman arvoisia. Mutta kuinka paljon ja minkä kokoisia miinuksia vakinaisuuteen voi sisällyttää?

Arvostan työssäni viimeiseen asti vapautta. Tällä hetkellä sitä on varsin paljon ja olen pystynyt mm. neuvottelemaan työaikani paremmin itseäni ja asiakkaitani palveleviksi. Sillä että menen töihin kahdeksaksi seitsemän sijaan, on ollut todella suuri merkitys elämänlaadulleni. Lisäksi saan määritellä ja rajata omaa työnkuvaani varsin laajasti ja muutoinkin taaplata tyylilläni.

Lopulta mietin asiaa myös kaavailemani urakehityksen (!) näkökulmasta: kumpi työpaikka palvelee minun urani kehittymistä paremmin? Millaisena nään työni 5 vuoden päästä? Entä kymmenen? Millaisia askelia minun tulisi ottaa seuraavaksi, jotta menisin kohti näitä näkymiä? Olisiko urakehitykseni kannalta hyvä, jos ottaisin nyt yhden askeleen taaksepäin ja saattaisin päästä seuraavaksi eteenpäin vaikka kolme askelta? Jos valintaa pitäisi kuvailla jotenkin, niin paras olisi varmaankin mielikuva siitä ostaisitko 30 000 eurolla suomalaista metsää vai pistätkö pokerissa koko summan likoon ja jäät odottamaan muiden korttien paljastumista.

Seuraavana aamuna soitin takaisin naiselle ja kerroin, etten ota paikkaa vastaan, vaan jään odottamaan nykyisessä työssäni tuleeko tupla vai kuitti. Ääni puhelimessa oli närkästynyt ja minä helpottunut. Voihan toki olla, että löydänkin nyt itseni elokuussa kortistosta ja kiroan itseni maan rakoseen, mutta jonkinlaisilla todennäköisyyksillä voin olla raapustelemassa silloin myös vakinaistamispaperiani nykyiseen työhöni. Tupla tai kuitti!

Kuinka paljon arvoa annat tai antaisit vakipaikalle työelämässä?

Nenän edestä

Olen nähnyt viimeiset kaksi viikkoa öisin unia korkeista huoneista, joiden hämyyn aurinko siivilöityy vanhojen pölyisten ikkunoiden läpi. Tapetit ovat vanhat ja eripariset, nurkassa on kaakeliuuni. Punamullattu piharakennus näkyy vehreän tuomen tuolla puolen valkeasta ristikarmi-ikkunasta. Me olemme siellä yhdessä, ensimmäistä kertaa. Ne ikkunat ovat meidän, tästä tulee sininen kamari ja tuosta toisesta keltainen. Sinne voisi sitten joskus pystyttää kerrossängyn.

Me olimme menossa katsomaan juuri sitä paikkaa muutama viikko sitten. Sitä joka oli palannut ajatuksiin uudestaan ja uudestaan ensimmäisestä ilmoituksen kurkkauksesta lähtien. Meillä oli lainalupaus ja hinta oli tullut reilusti alaspäin. Kaikki tuntui osuvan kohdilleen vapaita myöden kuin jonkin korkeamman johdattamana.

Kun minä sitten soitin myyjälle kysyäkseni avaimen sijaintia kuulin, että joku oli jo tehnyt tarjouksen ja kaupat tehtäisiin muutaman päivän kuluttua. Toki aina olisi pieni mahdollisuus, että ostajat perääntyvät. Hämmennys oli liian suuri ja puhelu nopeasti ohi. Jälkeenpäin vasta tajusin, että ainahan olisimme voineet tehdä korotetun tarjouksen.

Emme menneet katsomaan taloa, vaikka olisimme voineet. Jälkeenpäin ajateltuna se oli karmea virhe. Ajattelin, että jos tämä talo on todella tarkoitettu meille, niin jostakin tulee merkki siitä. Kaupat siirtyivät viikolla eteenpäin ja minä mietin oliko tämä nyt sellainen merkki. Kohtalo varmaankin tinttaisi minua, jos voisi. Huutaisi, että ensin tila on myynnissä yhdeksän kuukautta, hinta tippuu naurettavan alhaiseksi, vapaat ilmestyvät kuin taikaiskusta sopivaan ajankohtaan ja vielä siinä vaiheessa, kun sinä emmit, niin kaupanvahvistajalle tulee yllättäviä kiireitä joiden myötä saimme vielä lisäviikon aikaa tehdä siirtomme. Ja nainen se tähyää taivaalle ja toivoo merkkiä.

Luultavasti asiat kuitenkin menivät niin kuin niiden pitikin. Tiedättehän, talo kyllä tulee vielä myyntiin ja me ostamme sen, jos niin on tarkoitettu. (Tässä vaiheessa kohtalo aikoo irtisanoutua.) Tai sitten vastaan tulee jotakin vielä parempaa. En kyllä nyt osaa ihan sanoa mitä se voisi olla, mutta katselen ja odottelen merkkejä.

Pettymys oli suuri ja sitä olen tässä nyt hiljaa syrämmessäni käsitelly. Mutta kai se tästä. Ostan talorahoilla tulppaaneja ja syksyllä niitä maahan tökkiessäni mietin, että se ei pelaa joka pelkää ja se joka ei pelaa ei voi koskaan myöskään voittaa. Tai tässä tapauksessa katsella ulos valkeista ristikarmi-ikkunoista.

Miten puhumme itsestämme

getting-praised-web

Kuva: Finnish nightmares | Compliments

Suomalaisten kansallissynti on itsensä väheksyminen. Tämä tuntuu korostuvan sitä mukaan, mitä kauemmas pääsee kehä kolmosen vaikutuspiiristä ja voimakkaimmin olen pistänyt sen merkille täällä Kainuussa (kun en ole korkeammalle vielä päässyt). En aio nyt pureutua siihen, että Kainuu tuntuu jostakin syystä olevan hieman katvealuetta, mutta uskon tällä asialla olevan siihenkin suurta vaikutusta.

”Emmää osaa.” ”En kehtaa.” ”Eipä tuo nyt mittään ollu.”
Kuulostiko tutulta? Tai tuliko mieleen kenties joku tuttu? Niinpä, enkä usko että olet ainoa!

Se miten me puhumme itsestämme vaikuttaa siihen miten muut meidät näkevät ja meitä kohtelevat. Jos itse kohtelee itseään huonosti eikä pidä arvossa, on hyvin todennäköistä, että muutkin tekevät niin. Tärkeintä olisi kuitenkin ymmärtää, että eniten sisäinen puhe vaikuttaa itseemme.

Itsensä väheksyminen on mielestäni pahinta mahdollista syöpää. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sanalla sanoen mahtavia. Heillä on paljon annettavaa itselleen ja muille, mutta itseensä on yleensä vaikeinta uskoa. Pirullista! Pahimmillaan kyse on kuitenkin henkisestä väkivallasta, jonka vuoksi elämä vilahtaa ohi sillä välin, kun oma pää on pensaassa.

Vaatimattomuus voidaan toki katsoa hyveeksi, mutta se ei ole synonyymi itsensä, ideoidensa tai saavutuksiensa väheksymiselle. Mitä sitä anteeksi pyytelemään hyvin tehdystä työstä ja kunnia sille, jolle se kuuluu.

Sisäisen puheen sävyn muuttaminen on pitkä ja vaikeakin prosessi. Kaikki lähtee kuitenkin siitä, että kuuntelemme miten itsestä puhumme ja ajattelemme. Jos sieltä löytyy negatiivinen kaiku se on hienoa – olemme tunnistaneet konkreettisen asian, jota lähteä muuttamaan. Vasta tunnistamisen jälkeen sävyä on mahdollista lähteä pienin teon muuttamaan: ensin katkaisemalla menossa olevan negatiivisen virkkeen, myöhemmin olla sanomatta niitä ollenkaan ja lopulta muokkaamalla niitä hiljalleen niin, että niihin tulee positiivinen sävy.

Haluaisin sanoa tähän loppuun, että olette mahtavia, rohkeita ja arvokkaita, mutta koska ne henkilöt, joille kirjoitus todennäköisesti aiheuttaa jonkinlaista päänsisäistä liikehdintää pitäisivät sitä lämpimikseen jaaritteluna. Sanonkin siis, että kuunnelkaa itseänne!

PS. ME OLEMME MAHTAVIA, ROHKEITA JA ARVOKKAITA.

Kuukauden kuulumiset – helmikuu

MOLDIV-001 8

Kolme viikkoa on taas hujahtanut viimeisimmästä julkaisusta. Olisi ollut niin paljon asioita, joista olisin halunnut tulla heti kertomaan, mutta liian vähän aikaa. Maaliskuussa työmäärä alkaa hiljalleen helpottaa, joten yritämme päästä jälleen normaaliin julkaisutahtiin.

Helmikuu oli suurimmilta osin helmee, sillä…

…lattiamme ovat valmiit ja saapuvat pihaamme viimeistään ensi viikon alussa!

…joogahuoneen remonttia on aloitettu muurin maalaamisella.

…tuvan pitäisi saada tapetit vielä tämän viiko aikana – johan on aikakin!

…suurin osa irtotavarasta on kyyditetty Astralla Kajaanin kotiin.

…SAIN SEN TYÖN!

…opinnäytetyö palautettiin arvosteltavaksi, kypsyynäyte meni heittämällä läpi ja odotettavissa on kaiken lisäksi hyvä arvostelu.

…ensimmäiset basilikanvauvat kurkistelevat Jacky makupalapurkeista.

…täytin 25 vuotta ja syntymäpäivänäni aurinko paistoi, linnut lauloivat ja lämpötila oli reilusti plussan puolella.

…syntymäpäivistä puheenollen, ostin itselleni lahjaksi toimivan rukin. Siitä lisää lauantaina.

Rukin lisäksi tulossa on kevätkylvöjä, parisuhdemietintöjä, uusia työkuvioita, väliaikatietoja tuvan tapetiseeraamisesta ja varmaan kaikenlaista muutakin. Joten stay tuned!

Tervetuloa joulukuu!

Processed with MOLDIV

Joulukuussa herättiin auringon paisteeseen ja tassuteltiin sentin paksuisen lumipeitteen päällä. Kaivoin kellarista esille jouluverhot, luottokoristeet ja valosarjan. Etsin radiosta Jouluradion taajuuden ja avasin euron joulukalenteristani ensimmäisen luukun.

Opinnäytetyö saatiin palautettua opponenteille marraskuun viimeisenä. Viikon kuluttua pääsemme palauttamaan sen ohjaajallemme ja sitten jäljellä on enää seminaari. Rauha, siksi tätä tunnetta voisi kuvailla. Olen työhömme tyytyväinen ja saimme kuin saimmekin myös artikkelit julkaistaviksi. Kippis sille!

Olemme päättäneet muuttaa Kajaaniin aiemmin kuin alunperin olimme suunnitelleet. Se tarkoittaa sitä, että mahdollisimman paljon remonttia yritetään tehdä ennen nelijalkaisten saapumista työmaalle, mutta kaikkea ei mitenkään pystytä aloittamaan. Helmikuussa siis luultavasti keiteillään taas isommat erät liisteriä ja tupakin saa appelsiinitapetit seiniin.

Helmikuussa alkaa myös armoton kesätyöpaikan etsintä tulevasta kotikaupungista. Tulevana kesänä ei siis opiskella vaan tehdään rahaa, jollakin se remonttikin on maksettava. Jännittävää nähdä mistä sitä itsensä löytää!

Sitä ennen aion kuitenkin nauttia täysin siemauksin tästä hetken rauhasta ja siitä, ettei mikään deadline höngi niskaan. Nauttia siitä, että moneen vuoteen minun on mahdollista rauhoittua joulun viettoon.

Ihanaa joulukuuta teille!