Vuosi yhdessäeloa – kuis huiskii?

Totta tosiaan siitä jo reilusti yli vuosi, kun siirsin kirjani lopullisesti tänne Miehen nurkkiin. Yhteiselomme alkoi sillä lailla vekkulisti, että kun mittarissa oli 26 yhdessä asuttua päivää kysyi armas avopuolisoni voisiko hän lähteä työkomennukselle satojen kilometrien päähän määrittelemättömän mittaiseksi ajaksi. No tietty! Siinä sitten kesä eleltiin leppoisassa etäsuhteessa minun pitäessä torppaa pystyssä ja polut tallattuina Miehen painaessa töitä siellä jossain.

Haastavinta vuodessamme olikin Miehen paluu komennukselta. Molemmille oli kehittynyt omat arkensa ja rutiininsa, joten jonkin aikaa törmäiltiin toisiimme omine arkinemme ja hermostuttiin milloin mistäkin. Tuntui siltä, että joko oli itse tiellä tai sitten se toinen oli. Yhteinen taajuus tuntui olevan ihan hukassa ja samalla minulla oli omat haasteet uudella työpaikalla.

Paljon ja monia asioita ollaan tässä vuoden aikana puitu. Aiemmista parisuhteista jääneitä mörköjä on nostettu pöydälle ja vanhoja märkiviä sydämen haavoja kipeästi uudelleen avattu, puhdistettu ja hoivattu. Yhdessä mietitty miten tästä nyt taas selvitään yhdessä ja aiempaa vahvempina. Joskus on tyydytty siihen, että on vain selvitty yhdessä. Vahvuus on saanut tulla sitten perässä, jos on ollut tullakseen. Väärinymmärryksiltä emme vieläkään ole täysin välttyneet, vaikka olemme pyrkineet lopettamaan olettamisen ja mieluiten puhumaan asioita. Joskus se kuitenkin on vaikeaa, sillä oikeaa hetkeä ei näissäkään asioissa näytä koskaan olevan.

Olemme kuitenkin edistyneet paljon. Tehneet yhdessä muutoksia parempaan ja tunnistaneet omia ja toisen heikkouksia. Opetelleet parempia tapoja käsitellä erimielisyyksiämme, mutta myös tunteitamme. Olemme vuoden aikana tulleet toisillemme arkisemmiksi, mutta myös vahvemmiksi, meiksi.

Uskon tulevan vuoden olevan monella tavalla helpompi. Arki on asettunut uomaansa, työ- ja siviilielämä tasapainottunut mukavaksi kokonaisuudeksi, torppa viimeisiä puserruksia vaille valmis ja elämä muutoinkin lokoisan leppoista. Voin ilolla todeta, että meillä menee hyvin ja tunnen Miehestä ja elämästä tällä hetkellä runsaasti kiitollisuutta.

Myötä- ja vastamäessä

Jokaisessa parisuhteessa on haasteensa eikä meidän ole poikkeus. Aikaisemmin olen kertonut siitä, miten olemme keskustelun sijaan analysoineet toisemme välillä hulluuden partaalle. Kesällä kävimme pitkästä aikaa vakavaa keskustelua yhteensopivuudestamme. Olemme hyvin erilaisia: Mies on toimissaan tarkka ja ajatuksiltaan hyvin analyyttinen, minä olen suuripiirteisempi ja luotan siihen, että asiat järjestyvät omalla painollaan. Minä rakastan projekteja ja haalin niitä itselleni, Mies ahdistuu keskeneräisyydestä.

Mies kertoi välillä ajatelleensa, että olisinko onnellisempi ja pääsisinkö helpommalla jonkun itselleni optimaalisemman persoonan kanssa. Sanottakoon tähän väliin, että kaikesta turhautumisesta huolimatta en ole hetkeäkään kokenut olevani onneton. Mielestäni Mies oli kuitenkin päässyt kiinni kestävän parisuhteen olennaiseen osaan: ajatukseen siitä, voisiko elämä olla helpompaa jonkun toisen kanssa. Tällainen ajatus tulee taatusti jokaisen mieleen jossakin vaiheessa parisuhdetta. On tullut minunkin, mutta sitä ei tarvitse pelästyä.

Jos kumppani ei tee elämästä helvettiä tai muutoin onnetonta, on pidettävä mielessä se, että elämä jonkun optimaalisemman kanssa tuskin tulisi olemaan yhtään sen helpompaa. Jokaisessa ihmisessä on piirteitä, jotka saavat pään joskus räjähtämään. Se on semmoista. Yleensäkään parisuhdemarkkinoilla ei kannata etsiä henkilöä, jolla on täydelliset piirteet, vaan sellaista, jonka huonoja piirteiden kanssa pystyy elämään.

Palataan kuitenkin takaisin kutkuttavaan harhaan helpommasta elämästä. Nimittäin tämä ajatus on juuri se kohta, josta avioliittolupauksessakin puhutaan: tahdosta rakastaa. Tämä ajatus on se risteys, jossa joko valitsee uudestaan kumppaninsa tai sitten jotakin tuntematonta. Parisuhteet eivät ole täydellisiä, koska niissä on osallisena kaksi epätäydellistä ihmistä. Parisuhteet ovat inhimillisiä ja täynnä erilaisia tunteita.

Rakkautta ja hetken huumaa löytää joka nurkalta, mutta sielunkumppanit ovat harvassa.

”Elämä on pitkä puutelista / Se silloin tällöin täyttyy suudelmista / Elämä on elämää varten annettu / Ja se on ihanasti sanottu”

Leevi and the leavings – Ihanasti sanottu

Hypoteettisesti

72

Se oli ihan tavallinen päivä kaukana viime vuoden puolella. Sellainen mitään sanomaton, josta muistaa sen, että ehkä olin, ehkä en. Puhelimeen kilahti viesti, varovainen tunnustelu, johon minä vastasin olkia kohautellen. Olihan tämä nähty jo niin monta kertaa.

Meni muutama viikko ja puhelin kilahti taas. Siitä meni reilu viikko ja hän matkusti junalla luokseni kuusi tuntia ja matkusti toiset kuusi takaisin kotiinsa seuraavana päivänä. Sovittiin, että menen hänen luokseen kuuden viikon kuluttua. En ollut vakuuttunut, olihan tämä nähty jo niin monta kertaa.

Meni viikko ja puhelin kilahti jälleen. Hän halusi tulla uudelleen ja tulikin vielä samalla viikolla. Oli muutaman yön, otti kädestä kiinni kaupungilla, pussasi kaupan kassajonossa, tarjosi teen, teki ruokaa, tiskasi. Olin edelleen epäileväinen.

Kävin hänen luonaan joululomalla kuten oli sovittu. Matkustin yli kahdeksan tuntia. Katselin junan ikkunasta kuinka nietokset nousivat. Hän oli asemalla vastassa. Suuteli hellästi, otti kädestä kiinni, johdatti oikeaan suuntaan. Kävimme vanhemmilla, sanoimme käsipäivää, minulla ei ollut meikkiä.

Lämmitimme pihasaunaa, sytyttelimme tuikkuja, pusuttelimme ja kävimme kävelyillä käsikädessä. Hän pyysi anteeksi. Anteeksi sitä, että oli ollut sellainen tollo. Sanoi aikovansa olla parempi. Haluavansa olla paras versio itsestään. Minä kuuntelin ja mietin.

Ja kerran taas kävelyllä ollessamme Hän sanoi: ”Ihan tälleen hypoteettisesti ajatellen, voisitko kuvitella asuvasi näin korvessa?” johon minä vastasin ”On täällä ainakin ollu fyssarin paikkoja auki. Ihan silleen hypoteettisesti olen katsonut.”.

”Ja minä haluan kertoa: että se rakkaus on mahdollista”

syksy7.png

Olen makustellut tätä sisäistä rauhaani. Pitkään pitänyt kielen kärjellä, yrittänyt pitkään saada irti mitä se on, mistä se tulee.

Ensin oli valtaisa pettymys. Niin syvä ja suunnaton. Ja minä tartuin siihen, sillä mitään muutakaan ei ollut.

Ja kaiken sen keskellä oli se selittämätön sielua syleilevä rauha, sillä minä olin tehnyt kaiken. Totisesti. Minä olin antanut kaikkeni. Kaiken tehnyt kuulluksi.

Ei mitään jäänyt osaltani sanomatta, ei suudelmaa antamatta, ei hipaisua hipaisematta. Ja niin sen kuuluikin olla: vaikka minä pelkäsin, oli minun rohkeuteni ollut suurempi ja vaikka minä arkailin, oli uteliaisuuteni ollut voimakkaampi.

eikä sitäkään voi selittää miltä tuntuu kaiken sen jälkeen tulla kotiin, jossa on mies, jota minä rakastan. jota minä olen rakastanut seitsemän vuotta. ja minä haluan kertoa: että se rakkaus on mahdollista. sellainen rakkaus: joka rakastaa niin paljon, että jos hän haluaisi mennä minä antaisin hänen. sellainen rakkaus joka on hyvä, ja hellä, ja se perustus ja voima johon voi aina luottaa. sellainen rakkaus josta on kiitollinen joka päivä ja joka hetki. hänen käsissään on minun koko maailma: minun suurimmat unelmani ja minun pahimmat pelkoni: minun huolien vuori ja murheiden laakso: minun koko universumini. minä haluan kertoa että se on mahdollista.

Alisalisa blogissaan Melankolia

 

Minä luen uudelleen ja uudelleen vuosia sitten tallentamani tekstin pätkän ja hymyilen. Juuri tuollainen se rakkaus oli ollut.

Hän halusi mennä – ja minä annoin Hänen.