Vuosi yhdessäeloa – kuis huiskii?

Totta tosiaan siitä jo reilusti yli vuosi, kun siirsin kirjani lopullisesti tänne Miehen nurkkiin. Yhteiselomme alkoi sillä lailla vekkulisti, että kun mittarissa oli 26 yhdessä asuttua päivää kysyi armas avopuolisoni voisiko hän lähteä työkomennukselle satojen kilometrien päähän määrittelemättömän mittaiseksi ajaksi. No tietty! Siinä sitten kesä eleltiin leppoisassa etäsuhteessa minun pitäessä torppaa pystyssä ja polut tallattuina Miehen painaessa töitä siellä jossain.

Haastavinta vuodessamme olikin Miehen paluu komennukselta. Molemmille oli kehittynyt omat arkensa ja rutiininsa, joten jonkin aikaa törmäiltiin toisiimme omine arkinemme ja hermostuttiin milloin mistäkin. Tuntui siltä, että joko oli itse tiellä tai sitten se toinen oli. Yhteinen taajuus tuntui olevan ihan hukassa ja samalla minulla oli omat haasteet uudella työpaikalla.

Paljon ja monia asioita ollaan tässä vuoden aikana puitu. Aiemmista parisuhteista jääneitä mörköjä on nostettu pöydälle ja vanhoja märkiviä sydämen haavoja kipeästi uudelleen avattu, puhdistettu ja hoivattu. Yhdessä mietitty miten tästä nyt taas selvitään yhdessä ja aiempaa vahvempina. Joskus on tyydytty siihen, että on vain selvitty yhdessä. Vahvuus on saanut tulla sitten perässä, jos on ollut tullakseen. Väärinymmärryksiltä emme vieläkään ole täysin välttyneet, vaikka olemme pyrkineet lopettamaan olettamisen ja mieluiten puhumaan asioita. Joskus se kuitenkin on vaikeaa, sillä oikeaa hetkeä ei näissäkään asioissa näytä koskaan olevan.

Olemme kuitenkin edistyneet paljon. Tehneet yhdessä muutoksia parempaan ja tunnistaneet omia ja toisen heikkouksia. Opetelleet parempia tapoja käsitellä erimielisyyksiämme, mutta myös tunteitamme. Olemme vuoden aikana tulleet toisillemme arkisemmiksi, mutta myös vahvemmiksi, meiksi.

Uskon tulevan vuoden olevan monella tavalla helpompi. Arki on asettunut uomaansa, työ- ja siviilielämä tasapainottunut mukavaksi kokonaisuudeksi, torppa viimeisiä puserruksia vaille valmis ja elämä muutoinkin lokoisan leppoista. Voin ilolla todeta, että meillä menee hyvin ja tunnen Miehestä ja elämästä tällä hetkellä runsaasti kiitollisuutta.

Myötä- ja vastamäessä

Jokaisessa parisuhteessa on haasteensa eikä meidän ole poikkeus. Aikaisemmin olen kertonut siitä, miten olemme keskustelun sijaan analysoineet toisemme välillä hulluuden partaalle. Kesällä kävimme pitkästä aikaa vakavaa keskustelua yhteensopivuudestamme. Olemme hyvin erilaisia: Mies on toimissaan tarkka ja ajatuksiltaan hyvin analyyttinen, minä olen suuripiirteisempi ja luotan siihen, että asiat järjestyvät omalla painollaan. Minä rakastan projekteja ja haalin niitä itselleni, Mies ahdistuu keskeneräisyydestä.

Mies kertoi välillä ajatelleensa, että olisinko onnellisempi ja pääsisinkö helpommalla jonkun itselleni optimaalisemman persoonan kanssa. Sanottakoon tähän väliin, että kaikesta turhautumisesta huolimatta en ole hetkeäkään kokenut olevani onneton. Mielestäni Mies oli kuitenkin päässyt kiinni kestävän parisuhteen olennaiseen osaan: ajatukseen siitä, voisiko elämä olla helpompaa jonkun toisen kanssa. Tällainen ajatus tulee taatusti jokaisen mieleen jossakin vaiheessa parisuhdetta. On tullut minunkin, mutta sitä ei tarvitse pelästyä.

Jos kumppani ei tee elämästä helvettiä tai muutoin onnetonta, on pidettävä mielessä se, että elämä jonkun optimaalisemman kanssa tuskin tulisi olemaan yhtään sen helpompaa. Jokaisessa ihmisessä on piirteitä, jotka saavat pään joskus räjähtämään. Se on semmoista. Yleensäkään parisuhdemarkkinoilla ei kannata etsiä henkilöä, jolla on täydelliset piirteet, vaan sellaista, jonka huonoja piirteiden kanssa pystyy elämään.

Palataan kuitenkin takaisin kutkuttavaan harhaan helpommasta elämästä. Nimittäin tämä ajatus on juuri se kohta, josta avioliittolupauksessakin puhutaan: tahdosta rakastaa. Tämä ajatus on se risteys, jossa joko valitsee uudestaan kumppaninsa tai sitten jotakin tuntematonta. Parisuhteet eivät ole täydellisiä, koska niissä on osallisena kaksi epätäydellistä ihmistä. Parisuhteet ovat inhimillisiä ja täynnä erilaisia tunteita.

Rakkautta ja hetken huumaa löytää joka nurkalta, mutta sielunkumppanit ovat harvassa.

”Elämä on pitkä puutelista / Se silloin tällöin täyttyy suudelmista / Elämä on elämää varten annettu / Ja se on ihanasti sanottu”

Leevi and the leavings – Ihanasti sanottu

Sanoin liian nätisti

Kulta, oot taas laittanu likasia pyykkejä suoraan koneeseen ja mää haluaisin pestä nyt liinavaatteita.

– Nii.

– Kun mulle olis tärkeetä, että ne olis lajiteltu ja siks siellä on ne pyykkikorit erikseen.

– Mutta ajattelin auttaa laittamalla ne suoraan sinne!

– Mutta mää olen sanonu tästä ennenki, että se on mulle tärkeetä ja ettei ne mustat vaatteet koneen pohjalla auta mua, jos haluan pestä liinavaatteita! Miks pitää monta kertaa sanoa?

– No emmä tienny, että se on sulle tärkeetä, kun sanoit niin nätisti!

– ??????? ???? Siis pitääkö alkaa sanoa rumasti, ettei tarvii montaa kertaa sanoa???

Jatkossa pitänee huutaa vittusaatanaa aina tarpeen vaatiessa.

Olemme olettajia

MOLDIV-001 12

Tämän reilun vuoden aikana olemme huomanneet tekevämme toisistamme enemmän ja vähemmän oletuksia. Joskus se toimii, mutta useimmiten ei. Ja kun oletus ei ole osunut nappiin ja vaan mitä ihmeellisimpiin ajatusluuppeihin ja toimintoihin, olemme löytäneet itsemme draaman ytimestä.

Vuoden vaihteessa lupasimme yrittää ymmärtää toisiamme paremmin. Totesimme sen vaativan enemmän keskustelua ja vähemmän ajatustenlukutaitoja. Ongelma ei ole siinä, että olettaisimme toisen pystyvän lukemaan ajatuksiamme, vaan pikemminkin siinä, että yritämme tehdä sitä ja epäonnistumme.

Analysoinnissa on myös se ongelma, että se on hyvin uuvuttavaa molemmin puolin. Toinen yrittää parhaansa mukaan selvittää mitä toisen päässä liikkuu, kun taas toinen puolestaan joutuu hirveästi miettimään mitä voi sanoa, ettei tule väärinymmärretyksi. Aina välillä on helpointa olla sanomatta yhtään mitään, mutta hiljaisuudesta jos mistä saa revittyä merkityksiä – näin olemme jälleen takaisin alkupisteessä!

Aina välillä olen miettinyt mikä ajaa meidät tähän hulluuteen. Parisuhteessamme on kuitenkin osapuolina kaksi aikuista ihmistä, jotka osaavat tuottaa puhetta ja nimetä tunteitaan. Oletuksille ja analyysille ei siis pitäisi olla mitään aihetta, koska helpommalla pääsisi vain kysymällä suoraan. Olenkin tehnyt tietoisen päätöksen siitä, että jos huomaan jonkin asian painavan Miestä ja hän kysyttäessä vastaa olevansa vain väsynyt (vaikka kyse olisi selkeästi jostakin muusta) niin jätän asian sikseen, enkä vaivaa sillä itseäni. Olen myös pyrkinyt hanakammin tarttumaan Miehen tekemiin olettamiin ja korjaamaan ne, vaikka konflikteja kaihtavana persoonana mieluiten vain antaisin asian olla.

Odotan kovasti paluuta yhteiseen arkeemme jaetun katon alla. Olemme nähneet, että se toimii hyvin ja ennen kaikkea meidän on hyvä olla. Ei se täysin kitkatonta ole, muttei aina voi ollakaan. Tärkeintä lienee se, että ymmärrämme ongelmamme, jolloin meillä on jotakin mihin tarttua. Konkreettinen asia, jota lähteä muuttamaan.

Jatkossa siis vähemmän analyysia, enemmän puhetta ja asiat asioina.

Eripari arki

temp-for-output-3

Lapsuudessani molemmat vanhemmat tekivät aina töitä ”virka-aikaan”. Samoin isovanhempani ja oikeastaan suurin osa perhetutuista. Päivissä oli tietty rutiini ja päivällistä syötiin yhdessä illalla ja vielä myöhemminkin viikonloppuisin.

Olin henkisesti valmistautunut siihen, ettei meidän arkemme –  minun ja Miehen – mene tuolla tavalla. Minä olen nyt harjoittelussa 7:45-15:00 ja Mieheni töissä milloin sattuu. Viime viikolla saimme ensimmäistä kertaa maistaa eripari arkea, kun minä olin töissäni virka-aikaan ja Mies lähti töihin iltapäivällä palatakseen vasta huomisen puolella. Emme siis nähneet toisiamme oikeastaan ollenkaan kolmeen päivään.

Näin kahdestaan se on itseasiassa ihan hauskaa: talossa tapahtuu pieniä asioita poissa ollessa ja itse yrittää jatkaa siitä mihin toinen näyttää jääneen. Yön pimeydessä toinen yrittää hiljaa iltapalailla ja kömpiä viereen, ettei toisen uni häiriinny, jotta tämä voi nousta virkeänä kukonlaulun aikaan.

Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että edes toisella meistä on säännöllinen työaika. Jos molemmat tekisivät kolmivuoroa, mahdollisuudet toisen näkemiseen vähenet entisestään. Limittäisissä työvuoroissa on kuitenkin puolensa, esimerkiksi eläimet joutuvat olemaan vähemmän keskenään kotona eikä omiin juttuihin käytetty aika ole yhteisestä ajasta pois.