Paras on vasta edessä

Ennen olin täysin syksy- ja talvi-ihminen. Ei voinut olla mitään parempaa kuin kuulaat syysaamut, kuurainen maa, intensiivisesti loimuava ruska ja lopulta kaiken alleen peittävä lumi. Edelleen syksy on vuodenajoista lempilapseni, mutta olen havainnut itsessäni myös muutosta.

Jotenkin hassusti olen alkanut ajatella jokaisen vuodenajan taitteessa sitä, miten paras on vasta edessä. Toki nythän paras on tietenkin vasta edessä, sillä ihan pian koittaa sadonkorjuun aika ja tulee ihanista ihanin syksy. Kaiken riekkumisen jälkeinen rauhoittumisen aika. Syksyisin olen väsynyt ja vähän nuupahtanut, mutta niinhän se kai kuuluukin olla. Kun pimeys lisääntyy, on luonnollista tarvita enemmän aikaa lepäämiseen.

Kun syksy sitten alkaa olla ohi, ajattelen jälleen kaiken parhaan olevan vasta edessä. Tulee talvi. Höyryävä hengitys, leivinuunin pehmeä lämpö, huopikkaiden alla narskuva hanki, tähtikirkkaat yöt, auringon kelmeä kirkkaus. Voiko ollakaan mitään kauniimpaa? Matot pestään hangessa ja vuodevaatteet raikastetaan paukkuvassa pakkasessa. Vaikka pihalla ei näy ketään, paljastaa lumivaippa salaiset kulkijat: jänikset, tirpat, ilvekset ja muut.

Varsin pitkältä tuntuva talvi alkaa lopulta jossakin vaiheessa kuitenkin sulaa kevääksi. Kaikki parashan on vasta edessä! Päivät pitenevät ensin hiljalleen ja lopulta vallan juosten. Loppumattomalta tuntuva lumi sulaa ja paljastaa altaan temmellyskentän. Virtaa on enemmän kuin moneen kuukauteen. On aika suursiivouksen! Joka aamu katse käy nurmenrajaa: ken kerkiää ensimmäisenä kurottaa kohti auringon ensisäteitä? Tuolta pilkistävät ujot krookukset! Täällä on jo helmililjoja. Kukahan tämänkin lie?

Lopulta koittaa kesä ja minä istun etuoven rappusilla syömässä jäätelöä ja mietin miten kaikki paras on vasta edesssä. Mies nukkuu päivät yövuorojensa jälkeen ja minä kaivan sillä välin pihalle uusia puita ja pensaita sen minkä autoon pystyn tunkemaan. Istutan siemenet ja kesäkukat ja juurekset. Katselen miten pörriäiset ja perhoset tanssivat apilaniityillä. Kerään muhkeita kukkakimppuja tontin liepeiltä. Tuen notkuvia marjapensaita ja nostan perunoita.

Rauhalliset vapaapäivät

20200413_2023395800359384458334827.jpg

Pitkät pääsiäisvapaat olivat ja menivät. Vuoroin paistoi aurinko ja vuoroin satoi lunta. Yhtenä päivänä tuuli niin, että tukka tuntui irtoavan päästä. Viimeisenä lomapäivänä ensimmäiset helmililjan alut pilkistivät kukkapenkistä, ja kun tarkemmin aloin konttaamaan pitkin pihaa, niin huomasin ensimmäiset krookuksen korvatkin.

Uutta multaa saaneet pelargoniat ovat alkaneet työntää rivakkaan tahtiin nuppuja. Jopa vasta vartetut ja multaan isketyt ovat innostuneet tästä nuppuhommasta, mutta niitä olen toppuutellut ja kehottanut keskittymään juurien vahvistamiseen ensin. Vaikuttavat olevan kärsimätöntä sorttia kuten hoitajansakin.

Koira on juhlinut pääsiäistä kaluamalla lampaasta jäljelle jäänyttä luuta. Kissat ovat kylpeneet auringonlaikuissa ja kieriskelleet vastapestyissä lakanoissa. Kukapa niitä ei rakastaisi!

Toivon kuluvalle viikolle lämpimiä aurinkopäiviä tänne, mutta myös sinne sinulle. Sääilmoituksen mukaan toive on omalta osaltani turhan optimistinen, mutta kenties sulla käy parempi tuuri!

Lämpimästi tervetuloa myös kaikille niille uusille lukijoille, jotka pääsiäisen aikana tiensä tänne löysivät. Ihan huippua ja toivottavasti palaatte uudelleenkin Heiskalaan.

Tavallinen arki on kirkkainta luksusta

20200307_182120599420171535376854.jpg

Vaikka maailma ympärillä on pysähdystilassa ja odottaa henkeään pidätellen mitä seuraavaksi tapahtuu, on meidän elämämme muutoksista huolimatta jatkunut miltein muuttumattomana.

Saamme molemmat käydä töissä kuten ennenkin, vaikkakin minun työtehtäviini tuli muutoksia muutama viikko sitten. Käymme edelleen perjantaisin töiden jälkeen kaupassa, mutta ostamme vähän isommat ostokset, jotta kaupassakäyntikin jäisi minimiin. Voimme päivittäin ulkoilla ja puuhailla pihallamme kuten ennenkin ja suunnitella remontteja eteenpäin.

Ennen poikkeustilaa kävimme ahkerasti kahvilla vapaapäivinä ja minä saatoin kyläillä ystävien luona. Näistä olemme luopuneet. En myöskään pääse visiteeraamaan perhettäni pääsiäisenä ja kesäkuulle varaamani yllätysmatka Sloveniaan on peruttu. Kaikesta tästä huolimatta meidän tilanteemme on varsin sama kuin ennen kaikkea tätä.

Monissa muissa perheissä tilanne on aivan päinvastainen. Työt on siirretty kotiin tai ne ovat kokonaan loppuneet, kerrostaloissa neliöt voivat alkaa tuntua varsin pieniltä, kun kotona onkin koko perhe keskenään 24/7. Tulot ovat monella pienentyneet ja menot kasvaneet. Ihmiset kamppailevat monien erilaisten tunteiden ristiaallokossa ja monet kokevat yksinäisyyttä.

Meidän ihan tavallinen arkemme on muuttunutkin luksukseksi ja etuoikeudeksi. Se tuntuu hullulta ja sitähän tämä koko tilanne toki onkin. Vaikka en voi sanoa kieriskeleväni joka hetki kiitollisuudessa varsinkaan töiden puolesta, tiedän olevani viime aikoina hyvin siunattu ja sitä hyvää riittää myös muille aka taloudellinen varmuutemme tuo varmuutta myös lähipiirillemme. Olen kiitollinen siitä, että meidän tilanteemme voi auttaa myös muita.


Lue myös:

Haluan että tililläni on aina 10 000 euroa – eli rahasta.

Sanoin liian nätisti

Ihan nopee väliprojekti: vierastupa

Nenän edestä

Olen nähnyt viimeiset kaksi viikkoa öisin unia korkeista huoneista, joiden hämyyn aurinko siivilöityy vanhojen pölyisten ikkunoiden läpi. Tapetit ovat vanhat ja eripariset, nurkassa on kaakeliuuni. Punamullattu piharakennus näkyy vehreän tuomen tuolla puolen valkeasta ristikarmi-ikkunasta. Me olemme siellä yhdessä, ensimmäistä kertaa. Ne ikkunat ovat meidän, tästä tulee sininen kamari ja tuosta toisesta keltainen. Sinne voisi sitten joskus pystyttää kerrossängyn.

Me olimme menossa katsomaan juuri sitä paikkaa muutama viikko sitten. Sitä joka oli palannut ajatuksiin uudestaan ja uudestaan ensimmäisestä ilmoituksen kurkkauksesta lähtien. Meillä oli lainalupaus ja hinta oli tullut reilusti alaspäin. Kaikki tuntui osuvan kohdilleen vapaita myöden kuin jonkin korkeamman johdattamana.

Kun minä sitten soitin myyjälle kysyäkseni avaimen sijaintia kuulin, että joku oli jo tehnyt tarjouksen ja kaupat tehtäisiin muutaman päivän kuluttua. Toki aina olisi pieni mahdollisuus, että ostajat perääntyvät. Hämmennys oli liian suuri ja puhelu nopeasti ohi. Jälkeenpäin vasta tajusin, että ainahan olisimme voineet tehdä korotetun tarjouksen.

Emme menneet katsomaan taloa, vaikka olisimme voineet. Jälkeenpäin ajateltuna se oli karmea virhe. Ajattelin, että jos tämä talo on todella tarkoitettu meille, niin jostakin tulee merkki siitä. Kaupat siirtyivät viikolla eteenpäin ja minä mietin oliko tämä nyt sellainen merkki. Kohtalo varmaankin tinttaisi minua, jos voisi. Huutaisi, että ensin tila on myynnissä yhdeksän kuukautta, hinta tippuu naurettavan alhaiseksi, vapaat ilmestyvät kuin taikaiskusta sopivaan ajankohtaan ja vielä siinä vaiheessa, kun sinä emmit, niin kaupanvahvistajalle tulee yllättäviä kiireitä joiden myötä saimme vielä lisäviikon aikaa tehdä siirtomme. Ja nainen se tähyää taivaalle ja toivoo merkkiä.

Luultavasti asiat kuitenkin menivät niin kuin niiden pitikin. Tiedättehän, talo kyllä tulee vielä myyntiin ja me ostamme sen, jos niin on tarkoitettu. (Tässä vaiheessa kohtalo aikoo irtisanoutua.) Tai sitten vastaan tulee jotakin vielä parempaa. En kyllä nyt osaa ihan sanoa mitä se voisi olla, mutta katselen ja odottelen merkkejä.

Pettymys oli suuri ja sitä olen tässä nyt hiljaa syrämmessäni käsitelly. Mutta kai se tästä. Ostan talorahoilla tulppaaneja ja syksyllä niitä maahan tökkiessäni mietin, että se ei pelaa joka pelkää ja se joka ei pelaa ei voi koskaan myöskään voittaa. Tai tässä tapauksessa katsella ulos valkeista ristikarmi-ikkunoista.

Olen valmis kevääseen (kuten aika monet muutkin)

En ole koskaan ollut kesäihminen. Syksy ja talvi on ollut vuodessa antoisinta aikaa. Aikaa, josta olen nauttinut äärettömän paljon kaikesta huolimatta. Kulunut syksy ja käyntiin lähtemätön talvi on kuitenkin ollut sellainen, että olen jo monta kuukautta ollut valmis vastaanottamaan kevään.

Tiedän, että todennäköisesti saamme kolata lunta huhtikuussa enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja hallayötkin voivat jatkua vielä pitkälle kesäkuun puolelle, mutta ah kevät! Kaksi viimeisintä kesää ovat olleet aikuiselämäni parasta aikaa. Olen istunut lämpimässä varjossa etuoven portailla ja lukenut kirjoja. Olen upottanut sormet multaan ja valikoinut kasvihuoneissa kesäkukkia purkkeihin.

Kasvihuoneiden tuoksu saattaa olla parasta maailmassa.

Olen päättänyt olla esikasvattamatta tänä keväänä yhtään mitään. Mielenkiinnolla odotan puskeeko yrttipenkistä jotakin ylös vielä tänä keväänä. Viime keväänä lehtipersilja sekosi totaalisesti ja valtasi kasvulaatikosta tilaa itselleen kuin Napoleon konsanaan. Mitään istutussuunnitelmia ei tulevalle kasvukaudelle ole, vaan tänä vuonna tarkkaillaan mikä viime vuotisista hankinnoista menestyi ja hoidetaan jo olemassa olevia istutuksia.

Kesäkuussa myös selvinnee mitä työsuhteelleni tapahtuu. Vaihtoehdot ovat varsin mielenkiintoiset: joko ne loppuvat tai sitten saattaa aueta vakipaikka. Asia ei ole minusta kiinni, vaan töiden jatko on täysin muiden ihmisten tekemisten varassa. Ei auta kuin toivoa parasta, pelätä pahinta ja jemmata mammonaa talteen sen minkä kerkiää.