Askel omavaraisemmaksi

Niinä hetkinä, kun blogi oli keväällä ja kesällä hiljainen, minut löysi yleensä ulkoa joko pensselin tai lapion varresta ähisemässä. Monituisia projekteja tuli edistettyä, mutta yhden sain kokonaan valmiiksikin. Muokkasin nimittäin pari vuotta sitten aloittamani lavatarhan aivan uuteen muotoon!

Alunperin olin laittanut lavojen pohjalle kunnon kerrokset kartonkia sekä jätepaperia. Tälle ratkaisulle rikkakasvit nauroivat jo ensimmäisenä satokautena ja homma oli oikeastaan aikalailla menetetty. Virheestä viisastuneena kipaisin tällä kertaa paikallisesta tavaratalosta rullan maisemointikangasta ja toisaalta ison kuorman kuorikatetta. Näiden päälle sitten kasasin kaksi U-mallista lavaa kahteen kerrokseen. Lavoina käytin ihan kaupan tavan lavoja, jotka purin ja kasasin uudestaan haluamallani tavalla.

Toiseen lavaan istutin vanhoista lavoista säilöön otetut mansikantaimet, yrttejä sekä kesäkukkia. Toiseen puolestaan erilaisia salaatteja, porkkanoita ja pari pensasmustikkaa parempaa paikkaa odottamaan. Siirtohommista näivettyneet mansikat kasvoivat tämän kauden aikana hervottomiksi ja antoivat loppukesästä makoisia maistiaisia tulevasta. Myös kaupan heviosastolta ostetut yrtit kasvoivat varsin vallattomiksi. Salaatteja saatiin yli tarpeiden ja taivaallisia porkkanoita kiskoin muutama päivä sitten kolmesta rivistä ihan kiitettävän määrän.

Näistä määristähän ei mitään syksylle riittäviä varantoja saada, mutta vaikuttaa siltä, että loppukesät voidaan kaupasta kantaa kotiin niin halutessamme vain proteiininlähteet. Perunoille pitänee ensi keväänä tekaista vielä ihan oma lavansa.

Tänä vuonna ajattelin vielä kokeilla syyskylvöjä porkkanan ja valkosipulin kanssa. Ensi vuoden kylvöjä ajatellen on löydettävä jokin maistuvampi salaatti, sillä tämän vuotinen oli ikävän kitkerää natustettavaa. Ehkäpä otamme uusinnan edellisvuoden keräsalaatista, joka oli paitsi kaunista myös hyvänmakuista.

Poista palaneen käry etikalla!

temp-for-output-3 2

Kuten kerroinkin meillä oli muutamaan otteeseen savupirtti-episodi viime kuussa. Jokainen joskus savut sisälle saanut tai ruoan kunnolla käräyttänyt tietää, että palaneen katkun saattaa haistaa kotiin tullessaan vielä viikkojenkin päästä! Pelkäsin näin tapahtuvan myös meillä, sillä saimme etenkin ensimmäisellä kerralla savua sisälle aikalailla.

Kun sitten toisen kerran samalla viikolla taloa ristituuletin, totesin että on tähänkin joku marttakeino oltava – ja niin olikin! Palaneen käryn saa nimittäin hävitettyä kiehauttamalla hellalla etikkavettä. Halleluuja ja kokeiluun. Itse tein seoksen summittaisilla suhteilla: reilu litra vettä kattilaan ja sekaan kunnon loraus etikkaa. Tämä seos kuumennetaan liedellä ilman kantta ja annetaan kiehua, kunnes seos on melkein kokonaan haihtunut.

Tehostin etikkahöyryn leviämistä tuulettimella ja ennen etikkaa olin yrittänyt tehdä talon läpi mahdollisimman tehokkaan ristivedon. Etikan tuoksu häviää nopeasti ja vie todellakin mennessään epämiellyttävät katkut. Tätä aion käyttää ehdottomasti jatkossakin!

Minustako mehiläistarhaaja?

drawn-bee-1Kuva: moziru.com

Olen muistaakseni maininnut tästä joskus aiemminkin. Että sitten joskus, jos ja kun, niin mehiläisiä. Ja tässä sitä nyt ilmeisesti sitten ollaan: hiljakseen tekemässä muuttoa VI-vyöhykkeelle. Paikkaan jossa eivät naapurit pahemmin häiritse ja tonttia riittää.

Joten olen taas palannut asiaan.

Minulla on monenlaisia motiiveja aloittaa mehiläistarhaus. Ensinnäkin käytän hunajaa paljon. Sitä katoaa kuumiin juomiin, leivontaan ja ruoan laittoon. Se on käytössä kosteuttamisessa, kuorinnassa ja ravitsemisessa. Toisaalta mehiläiset ovat ympäristönsä kannalta korvaamattomia. Jos pölyttäjät katoavat, sammuu vähitellen kaikki muukin elämä tältä pallolta. Yhtään en tässä ajattele omien omenapuideni pölytystä, ihan koko maailman parasta tässä vain ajattelen. Kolmanneksi, vierivä kivi ei sammaloidu. Eli hääräävä ihminen pysyy todennäköisemmin hengissä ja kotikuntoisena. Ihan tämmöinen fysioterapia-aspekti tähän väliin vaan. Neljänneksi mehiläistarhaus on siitä harvinainen harrastus, että se tuo tarhaajalle yleensä enemmän tuloja kuin menoja. Ja viidenneksi, uskon mehiläispesien pitävän osan potentiaalisista voroista poissa pihalta.

Suomen Mehiläishoitajain Liitto on asettanut tällaisille mehiläistarhaajien aluille seitsemän perusvaatimusta, jotka tulee käydä läpi ja täyttää ennen hommaan ryhtymistä.

1. Halu oppia hunajantuottajaksi. [X]

Kuten olen sanonut, olen herkkä ja intensiivinen innostuja. Olen myös vähän kausi-ihminen. Harrastukset ja innostukset tulevat, olevat kunnes menevät ja palaavat sitten taas joskus. Eläviin asioihin kuitenkin sitoudun, oli kyse sitten kasveista, koirista tai kissoista (tai parisuhteesta, se katsokaas elää myös). Eivätkä ne ole koskaan tuntuneet taakalta, toisin kuin tennistreenit kaupungissa aikaisin lauantaiaamuna.

2. Mahdollisuus käydä pesillä noin 15 kertaa vuodessa. Kesällä parin viikon välein. [X]

Meidän on tosiaan mahdollista asettaa pesät omalle tai miehen vanhempien tontille. Että kun siellä pihalla muutenkin häärii menemään, niin kai sitä siinä samalla mehiläisensä hoitaa. Varsinkin, kun sen saa sulautettua osaksi rutiinia.

3. Aikaa vuodessa noin 10-20 tuntia mehiläispesää kohden. [X]

Yhdestä pesästä hunajaa tulee keskimäärin 40 kiloa. Se on reilusti yli oman tarpeeni vuosikulutustasolla. Pesälle saattaa kuitenkin käydä köpelösti tautien, karhujen tai talven takia. Tällä hetkellä pesien optimaalinen määrä olisi ehkä kolme. Toisaalta taas yhdyskuntien kasvaessa mehiläiset alkavat parveilla, jolloin on päätettävä tehdäänkö uusi pesä vai hankkiudutaanko yhdyskunnasta eroon. Ettei vain kolmesta pesästä tulisi hetkessä yhdeksää.

4. Muutama neliö varastotilaa kalustolle. [X]

Ei ongelmaa.

5. Voimaa nostaa 20kg hunajalaatikko. [X]

Myönnetään, voisihan se kevyemminkin nousta. Ja jos ei nouse, niin onhan minulla se toinen osapuoli auttamassa.

6. Ei allergiaa mehiläisten pistoille. [X]

Lapsena, kun pikkuveljet pyydystivät haavilla sitruunaperhosia, itse kipitin lasipurkin kanssa pörriäisten perässä. Aina ei mennyt ihan nappiin, mutta ainakin tiedän, etten ole pistoksille allerginen.

7. Alkupääomaa n. 400-700 euroa. [/]

Alkupääomaa on. Mutta näinä epävakaina opiskeluaikoina ne ovat eläinten katastrofirahoja. Ja sitten on tietenkin priorisointikysymys: laitanko mieluummin puolikkaan tonnin remonttiin vai mehiläisiin? Valinnan paikkoja, valinnan paikkoja. Mutta jossakin kohtaa tulee aika, jona voin valita mehiläiset. Ja ehkäpä ne jonakin päivänä maksavat itsensä takaisin.

Lähteet:

Mehiläishoitajat.fi

Hunaja.net

Onko se kuukuppi oikeasti niin hyvä?

kuukuppiKuva: Lunette.com

On ollut riemastuttavaa huomata, että ainakin blogosfäärin puolella on alettu viime aikoina rikkoa kuukautisiin liittyviä tabuja ja yrittää saada niistä mahdollisimman normaali ja luonnollinen aihe. Sillä sitähän ne vain ovat: merkittävä osa lisääntymisbiologiaa.

Kuukautisethan kertovat kehon (ja mielen) tilasta paljonkin. Tiesitkö, että kuukautisten alkaminen vaatii kehon rasvaprosentin nousemisen yli 17:ta tai että kuukautiset säännöllistyvät, kun tuo prosenttimäärä teini-iässä nousee reiluun 22:een? (K. Kauranen ja N. Nurkka, Biomekaniikkaa liikunnan ja terveydenhuollon ammattilaisille, LTS) Jotta naisen keho voi optimaalisesti, siinä on siis oltava tarpeeksi rasvaa.

Oma menkkahistoriani on varsin brutaali, sillä kuukautiset alkoivat ollessani 10-vuotias ja olivat monta vuotta hallitsemattoman runsaat. Stoppi tuli vasta sitten, kun olin joutua punasolutiputukseen aivan liian alhaisen hemoglobiinin takia. Oli varsin tuskaista, kun tampooni-maksiside -yhdistelmä petti joka kerta 45 minuutin koulutunnin aikana.

Joskus 18-vuotiaana havahduin siihen kertakäyttöisten kuukautissuojien määrään, jonka kulutan elämäni aikana. Okei, silloin taisin enemmänkin ajatella sitä tolkutonta rahamäärää, joka suojiin menee. Selasin parikymmentä nettikeskustelua, marssin palkkapäivänä apteekkiin ja ostin 1 koon kuukautiskupin.

Hommahan ei lähtenyt menemään ollenkaan niinkuin Strømsössa: laittaminen ei onnistunut mitenkään päin ja kun se onnistui niin kauhun määrä oli suuri, kun en saanut sitä enää pois. Kuppi joutui pesun jälkeen pariksi vuodeksi karanteeniin kauimmaiseen laatikkoon.

En itseasiassa muista mitä tapahtui, mutta jostakin syystä päätin antaa kupille uuden mahdollisuuden ja vähitellen ymmärsin kehitin tekniikan, jolla olen aikamoinen kuppimestari tänäpäivänä.

Onko se niin hyvä kuin kaikki sanoo?

Minä sanoisin, että kyllä. Mutta sanon samaan hengenvetoon, että kupin käyttö on tekniikkalaji ja se vaatii harjoittelua. Se vaatii oman anatomian tuntemusta, kärsivällisyyttä ja aikaa.

Miten sen siis saa sinne? Itse käytin alussa apuna Ceridal öljyä (apteekista), jota voi käyttää intiimialueen limakalvolle. Se ei vahingoita kuppia ja tekee sen asettelemisesta helpompaa. Myöhemmin liukasteeksi riittää pelkkä vesi, trust me.

Mistä tietää, että se on paikallaan? Kun kupin saa sisään, se hakeutuu omalle paikalleen.

Voiko se olla hygieeninen? Toki. Olen käyttänyt kuppia ulkomailla ja alkukantaisissa mökkiolosuhteissa ongelmitta. Eräjormaillessa kupin voi pyyhkäistä siihen tarkoitetuilla desinfiointipyyhkeillä ja kuukautisten loputtua kuppi desinfioidaan kiehuvassa vedessä.

Falskaako se? Oma kuppini ei ole pettänyt kertaakaan näiden neljän yhteisen vuoden aikana. Oikein asetettuna (eli kokonaan auenneena) ohivuotoja ei tule ja tarpeeksi usein tyhjennettynä (itsellä 8-12h) se ei petä. Se pysyy paikallaan tiukimmissakin salirutistuksissa – eikä tunnu missään.

Mitä muuta? Kokeile! Se on helppo, nopea ja vaivaton – kunhan sen oppii! Itsellä se myös on vähentänyt merkittävästi kuukautiskipuja, se ei kuivata limakalvoja tai haudo alapäätä, aiheuttaa huomattavasti vähemmän jätettä kuin kertakäyttöiset suojat ja tulee vielä halvemmaksikin.

Tutustu aiheeseen muualla:

Kuukuppikommuuni

Lunette.com