Kuluneen vuoden aikana olen kertonut kuinka ajattelin uraani ja kieltäydyin vakipaikasta, miten en  tullutkaan valituksi hakemaani vakipaikkaan ja miten lopulta kaikki päättyi töistä poisjäämiseen työuupumuksen vuoksi. Joku voisi kysyä, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä. Kysyjälle vastaisin, että juuri niin kuin pitikin todennäköisesti. Ihminen suunnittelee ja Jumala nauraa, kuten työkaverillani oli tapana Tampereella sanoa.

Keväällä hakemani vakanssi, josta lopulta kohteliaasti kieltäydyin, on ollut uudelleen haussa kahdesti ellei kolmesti. Se kertonee paikasta jo jotakin. Tiedän myös, että kieltäydyin oikeista syistä eikä paikan ottaminen vastaan vain vakinaisuuden vuoksi olisi palvellut lopulta ketään. En ole katunut päätöstäni kertaakaan. 

Vaikka syksyisen rekrytoinnin lopputulos oli aikamoinen pettymys, olen nyt lähinnä helpottunut, etten tullut valituksi. Uutta kollegaa perehdyttäessä esille nousi erinäisiä seikkoja, jotka lopulta tekivät sopimuksen jatkamatta jättämisestä varsin helppoa. Olen kiittänyt itseäni myös siitä, että olen kiltisti maksanut alusta asti liiton ja kassan jäsenyyttä. Syksyinen auton päivittäminen nimittäin söi varsin kiitettävästi puskurivarojani, eli tililläni ei todellakaan ole sitä 10 000 euroa silloin, kun sitä tarvitsisin. 

Ilman kuluneen vuoden farssia en todennäköisesti olisi sisuuntunut siinä määrin, että olisin tosissani alkanut purkamaan yritysvihkoni ajatelmia ihan oikeaksi liiketoimintasuunnitelmaksi. Negatiivisen energian kanavoimisella johonkin järkevään voi tulla varsin hyvää lopputulosta (ja raivollahan tätä remonttiakin on tehty). Voihan toki olla, että koko homma vielä kariutuu johonkin, mutta sitten tilalle tulee jotakin muuta.

Vääjäämättömästi alkaa näyttää siltä, että kaikilla onnenkantamoisilla ja vastoinkäymisillä on ollut tarkoituksensa ja liikkeelle paneva voimansa. Jostakin syystä olen tavannut oikeita ihmisiä, kuullut oikeita asioita ja ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jokin tarkoitus silläkin on, että kulkeuduin kaikkien mutkien kautta tänne Kajaaniin ja oikeastaan olen varsin utelias käymään senkin (arvatenkin kivikkoisen) polun, että lopulta joskus näen mikä tarkoitus tällä on lopulta tarinassani ollut.

Olen ollut nyt kaksi viikkoa sivussa töistä enkä enää palaa. Olen täyttänyt päiväni erilaisilla toiminnoilla: neulomisterapiaa, metsäterapiaa, musiikkiterapiaa, leipomisterapiaa, lenkkiterapiaa, saunomisterapiaa, ystävän kanssa nauruterapiaa. Puhuttelen itseäni lämmöllä, silitän, paijaan ja rutistan. Katson itseäni hyväksyen ja rohkaisten. Minä olen tarpeeksi, minä riitän. Rakastan itseni taas ehjäksi ja vahvaksi kuten aikaisemmillakin kerroilla.

Muistan viime kerran edelleen hyvin. Yhdeksätoistakesäisen tuskan, kun rakkaus ei riittänytkään korjaamaan kaikkea. Pettymyksen itseeni ja toiseen osapuoleen. Olin ollut naiivi rakkauden suhteen ja sen lisäksi rakentanut identiteettini ja elämäni kumppanini varaan. Niitä raunioita raivatessa opin valtavasti.

Vaikka tekisi aina parhaansa, se ei välttämättä riitä. Ja se on ihan okei. Harvat asiat ovat vain omasta toiminnastani kiinni, sillä emme elä tyhjiössä. Joskus kaikki menee päin helvettiä, eikä sille voi yhtään mitään.

Konkreettisimmin tämä tuli esille kenties viime maaliskuussa, kun menetin auton hallinnan alennetusta ajonopeudesta huolimatta kahdesti samassa mutkassa. Toisella kerralla auton ohjautuessa vastaantulevien kaistalle ja alkaessa kääntyä poikittain jatkaakseen hallitsemattomasti penkereen yli, oli vain hyväksyttävä asia, kiitettävä isää turvavöiden käytön ehdottomuudesta, suljettava silmät, rutistettava ohjauspyörästä ja toivottava parasta.  Kovasta lopputärähdyksestä huolimatta edes hiuskarvaa ei katkennut.

Loppujen lopuksi me olemme kaikki vain matkustajia hallinnantunteestamme huolimatta. Se ei tokikaan tarkoita, että pitäisi lopettaa yrittämästä, sillä omalla toiminnallaan voi vaikuttaa asioihin. Elämän tärähdyksissä on hyvä pyrkiä optimoimaan olosuhteita parhaan taitonsa mukaan: kiinnittää turvavyö, tutustua hallintalaitteisiin, sopeuttaa toimintaansa olosuhteisiin ja pyrkiä ennakoimaan. Toisinaan sitä voi löytää itsensä liftaamasta, mutta ei se mitään. Matka jatkuu ja tulee uusia mahdollisuuksia onnistua.