Kuluneen vuoden aikana olen kertonut kuinka ajattelin uraani ja kieltäydyin vakipaikasta, miten en tullutkaan valituksi hakemaani vakipaikkaan ja miten lopulta kaikki päättyi töistä poisjäämiseen työuupumuksen vuoksi. Joku voisi kysyä, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä. Kysyjälle vastaisin, että juuri niin kuin pitikin todennäköisesti. Ihminen suunnittelee ja Jumala nauraa, kuten työkaverillani oli tapana Tampereella sanoa.
Keväällä hakemani vakanssi, josta lopulta kohteliaasti kieltäydyin, on ollut uudelleen haussa kahdesti ellei kolmesti. Se kertonee paikasta jo jotakin. Tiedän myös, että kieltäydyin oikeista syistä eikä paikan ottaminen vastaan vain vakinaisuuden vuoksi olisi palvellut lopulta ketään. En ole katunut päätöstäni kertaakaan.
Vaikka syksyisen rekrytoinnin lopputulos oli aikamoinen pettymys, olen nyt lähinnä helpottunut, etten tullut valituksi. Uutta kollegaa perehdyttäessä esille nousi erinäisiä seikkoja, jotka lopulta tekivät sopimuksen jatkamatta jättämisestä varsin helppoa. Olen kiittänyt itseäni myös siitä, että olen kiltisti maksanut alusta asti liiton ja kassan jäsenyyttä. Syksyinen auton päivittäminen nimittäin söi varsin kiitettävästi puskurivarojani, eli tililläni ei todellakaan ole sitä 10 000 euroa silloin, kun sitä tarvitsisin.
Ilman kuluneen vuoden farssia en todennäköisesti olisi sisuuntunut siinä määrin, että olisin tosissani alkanut purkamaan yritysvihkoni ajatelmia ihan oikeaksi liiketoimintasuunnitelmaksi. Negatiivisen energian kanavoimisella johonkin järkevään voi tulla varsin hyvää lopputulosta (ja raivollahan tätä remonttiakin on tehty). Voihan toki olla, että koko homma vielä kariutuu johonkin, mutta sitten tilalle tulee jotakin muuta.
Vääjäämättömästi alkaa näyttää siltä, että kaikilla onnenkantamoisilla ja vastoinkäymisillä on ollut tarkoituksensa ja liikkeelle paneva voimansa. Jostakin syystä olen tavannut oikeita ihmisiä, kuullut oikeita asioita ja ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jokin tarkoitus silläkin on, että kulkeuduin kaikkien mutkien kautta tänne Kajaaniin ja oikeastaan olen varsin utelias käymään senkin (arvatenkin kivikkoisen) polun, että lopulta joskus näen mikä tarkoitus tällä on lopulta tarinassani ollut.