Ystävyys on priorisointikysymys

”Jos jollakin ei koskaan ole aikaa tavata, niin eikö se tarkoita, ettei häntä kiinnosta? Jos oikeasti haluaa viettää aikaa toisen kanssa, niin silloin sille tekee tilaa kalenteriin.”

Tällaisen helmen tokaisi eräs nuoruudentuttuni joskus viime vuosikymmenen alussa. Hänellä kyse taisi olla deittisovellusystävyyksistä, mutta olen kuitenkin kuljettanut tuota parikymppisen miehen pohdintaa sydämessäni ja aika-ajoin kaivanut sen esille miettiessäni omia ystävyyssuhteitani.

Usein nimittäin tuntuu käyvän niin, että toisten tapaamisille ei tunnu löytyvän aikaa. Älkää vain ajatelko, että olisin jotakin äärimmäisen kiireinen ihminen, nimittäin en todellakaan ole. Usein työpäivän jälkeen sohvannurkaan hautautuminen vain tuntuu houkuttelevammalta ajatukselta kuin sosialisoiminen ja edes jokseenkin rationaalisten keskustelujen käyminen muiden kanssa. Itse siis priorisoin työpäivän jälkeisen latautumisen usein muun edelle.

Tunnen myös näitä ihmisiä, joilla on niin paljon ohjelmaa, että kalenterivaraus tapaamisen merkeissä on parasta tehdä jo muutamaa kuukautta ennen. Muutama näistä ihmisistä on sitten sellaisia, jotka saattavat ilmoittaa viime hetkellä, että eivät mitenkään pääsekään tulemaan. He priorisoivat jotakin meidän tai muiden tapaamisten edelle. Äärimmäisin tämän ihmisryhmän tyypeistä on hän, jonka kanssa asioista sopiminen on aivan älyttömän vaikeaa, koska hänen elämänsä on alati muuttuvaa sosiaalista tetristä.

Sen lisäksi, että mieluusti työpäivän jälkeen kääriydyn kerälle kissani viereen sohvalle olen myös hitusen saamaton ja tilaa vaativa mitä ihmissuhteisiini tulee. Harvemmin laitan tai kyselen kuulumisia, mutta olen silti olemassa tarvittaessa kaiken yleisen hälinän taustalla. Usein huomaan ajattelevani kuinka jollekin pitäisi laittaa viestiä ja sitten unohdan sen ihan yhtä nopeasti. Mitä kuuluu -viestin laittamiseen voikin mennä viikkoja, vaikka sen kirjoittamiseen ja lähettämiseen menee noin sekunti. Hups.

Muutama viikko sitten olin jälleen siinä tilanteessa, että minulla oli todella ihanan tuntuinen uusi yhteystieto puhelimessani, mutta viestin laittaminen vain oli jäänyt, vaikka se oli ollut useasti mielessä. Lopulta sain sen kahden sekunnin viestin laitettua ja muutamassa minuutissa oli kahvihetki sovittuna. Pyörittelin itselleni silmiä ja mietin, että eihän se nyt taas tämän vaikeampaa ollut. Tapaaminen tuli ja meillä oli niin mukavaa, että tajusin kohta olevan jo auringonlaskun aika ja seuraavana päivänä töitä. Voitti sohvannurkan ihan 100-0!

Moni varmasti samaistuu tähän arjen kiireeseen ja kuormittavuuteen, ettei ehdi edes yhtä pientä viestiä laittamaan – vaikka se puhelin olisi hyppysissä useita tunteja päivässä! Kuitenkin siinäkin on kyse priorisoinnista: laitanko viestin vai selaanko sosiaalista mediaa tai viihdeuutisia, tapaanko ystävääni vai katsonko televisiota/selaan puhelinta/tuijotan kattoon.

Olen päättänyt ryhdistäytyä tässä asiassa. Varsinkin nyt, kun työelämä on asettunut osaksi arkea ja palautunut normaaleihin mittasuhteisiin. Yritän paremmin tiedostaa sen, että hyvin monet meistä taitavat olla kuten minä, joten viestin laittaminen voi jäädä jopa viikoiksi. Yritän jatkossa olla useammin pelinavaaja, jolloin suurin kynnys eli ensimmäinen viesti on lähetetty. Yritän myös muistaa sen, että vaikka aamulla töihin mennessä olisin umpiväsynyt, niin viimeistään kaverin kahvipöydässä piristyy. Oikeastaan jo se, että saisin hilattua ajoittain keskustelukumppaneideni keski-ikää hieman alemmas nykyisestä 81 vuodesta, saattaisi vaikuttaa piristävästi.

Vilahtaen ohi menevi

Tällä viikolla Prismassa käydessäni järkytyin pahanpäiväisesti, kun puutarhapuolelle olivat ilmestyneet punaisen eri sävyissä leiskuvat syklaamit. Eihän me nyt mitenkään vielä tuossa vaiheessa vielä voida olla?! Takaisin varastoon!

Tämän hiljaiselon aikana olemme saaneet paljon aikaiseksi.

Olohuone sai mittumaarin tietämillä uudet tapetit. Myös pukuhuoneen on tarkoitus saada seinäpaperit pintaan parin seuraavan viikon aikana.

Ulko-ovi sai täysin uuden värin pintaansa.

Talvehtineista pelargoneista tuli muutamalla ravinnetikulla aikamoisia monstereita.

Viime vuonna aloittamani lavapuutarha muokkautui aivan uuteen uskoon.

Pihan hiljaista puskittumista on saatu estettyä raivaamalla paljon tuoksuvattua ja pihlaja-angervoa. Tällä hetkellä olen häviämässä angervolle 6-0, mutta Mies on luvannut hälyttää paikalle kaivurin.

Varsin rämäisessä kunnossa olleet marjapensaat kevenivät huomattavasti kasvukauden alussa, kun kävin heilumassa niiden kimpussa oksasaksilla.

Pihasaunan maalausprojekti on aloitettu, kenties saamme sen päätökseen tämän vuosikymmenen aikana.

Tiedossa on vielä ainakin sisäeteisen/porrastilan täysi uusiminen sekä isoisoäitini peruja olevien kangaspuiden kokoaminen nukkuma-aittaan. Jälkimmäisestä en voisi olla enää enempää innoissani! Kenties jo ensi kesänä pääsen paukuttamaan meille ensimmäisiä räsymattoja!

Vaikka kaikki tuntuu menevän ohi todella nopeasti, on tämä kesä silti tuntunut pitkältä. En sano, että odottaisin vielä talvea, joka tuntuu kolmesti niin pitkältä kuin kesä, mutta olen saanut jutun jujusta kiinni taas paremmin. Monesti olen löytänyt itseni istuskelemasta pihalla miettien miten ihanassa paikassa me juuri nyt olemmekaan. Miten kiitollinen olen Miehestä ja hänen perheestään sekä siitä, että saan olla osa kaikkea sitä ja samalla tätä.

Alkava arki

IMG_0058.JPG
Kuvassa Emil Cedercreutzin veistos Kyntäjä, joka voi käydä ihastelemassa Harjavallassa.

Heinäkuun vietin hyvin pitkälti oikeasti lomaillen (ja muutamaa verkkokurssia tuskallisesti pakertaen). Katsoin Netflixistä kaiken vähääkään kiinnostavan ja sen jälkeenkin vielä koko Twilight-sarjan, istutin kirsikkapuun, nukuin pitkään, join siideriä ulkoportailla istuen, heitin palloa, rapujuhlin, söin metrilakua, seurasin sääpalvelusta miten yöt alkoivat päivä päivältä pidentyä, ihastelin tämän kesän lepakkovauvaa ja olin rannikolla monta viikkoa.

Helvetin hyvä kesä. Juuri sellainen kuin olin tarvinnutkin – ja onhan sitä vielä jäljellä vaikka kuinka!

Kesäkuussa, siinä loppuvaiheilla, kävi sillä lailla, että hain harjoittelupaikkaa ja sainkin työpaikan. Ihan oikeita fysioterapeutin töitä. Seuraavan vuoden kesäkuuhun saakka, jos ensimmäiset 7 viikkoa menisivät hyvin! Ei se oikeasti aivan noin kivutonta ollut. Minulla nimittäin oli jo unelmieni harjoittelupaikka rannikolla sellaisten osaajien ohjaamina, että oksat pois. Valinta oli todella vaikea ja jopa hieman sydäntä särkevä, mutta lopulta työpaikka voitti.

Joskus – aika usein viime aikoina – elämä yllättää.

Maanantaina aloitan uudessa työssäni. Meillä alkaa jälleen uudenlainen arki. Asettuminen loppukesään ja alkusyksyyn. Turhaan ei kuitenkaan kannata rutiinejaan naulata raameihinsa, sillä Mies palaa komennukseltaan (ehkä) joulukuuksi. Silloin alkaa jälleen eriytyneiden tapojen yhteensovittaminen, kahden arjen yhteen hiominen.

Arki palaa hiljalleen blogiinkin ja ensi viikolla tiedossa on parisuhdejuttua sekä Kaikki Kajaanista -sarjan uusi osa. Kuullaan siis jälleen maanantaina!

Ylioppineille ja valmistuneille

IMG_4267

Pääsen tänään nostamaan maljan serkkukatraamme toiseksi nuorimmaisen kanssa. Hienon nuoren naisen kanssa, joka katselee edessä siintävää elämää yhtä hämmentyneenä kuin minäkin kuusi vuotta sitten. Hän on samanlaisessa ihanassa elämän taitekohdassa kuin monet muutkin tänään. Alkuhuumassa elämän kanssa.

Selatessani verkossa värssyjä tuoreen ylioppineen korttiin pistin merkille, että useimmat niistä yrittävät kertoa vastavalmistuneelle elämän olevan nyt. Nuoruus on tässä. Näissä hiirenkorvissa ja syreenien tuoksussa. Ei ole kuin tämä hetki, joten nauti siitä. Lopulta kirjoitin korttiin alkukesältä maistuvan onnittelurunon ja erikseen ylioppilaskirjeen.

Haluan tänään kertoa kaikille muillekin vastavalmistuneille, että toden totta elämä on nyt. Ei ole olemassa välivuosia, vaan vuosia joina tehdä töitä, juhlia, nähdä maailmaa, rakastua, valvoa myöhään, kirjoittaa runoja tai ihan mitä tahansa. Täyttäkää ne vanhempien ja isovanhempien kauhistelemat välivuodet kokeiluilla ja kuplivalla elämällä. Teillä on aikaa, mutta harvalla sitä on loppujen lopuksi liikaa.

Ei ole olemassa vääriä vastauksia, vaan useita polkuja ja joskus parempi strategia on lähestyä päämääräänsä tuulen alta yllättäen.

Loppuun aion lainata vanhaa ystäväämme Ernest Hemingwayta, kuten serkkuni ylioppilaskirjeessäkin tein: ”Täytyy tottua siihen, ettei elämän tärkeimmissä risteyksissä ole tienviittoja.” ja kenties meille jo kolmatta astetta päättäville tai elämässä muutoin samoja asioita pyöritteleville rohkaisuksi Maurice Chevalierin toteamus ”Jos jäät odottamaan sitä täydellistä hetkeä, jolloin kaikki on vaaratonta ja varmaa, saat ehkä odottaa turhaan. Vuoret jäävät kiipeämättä ja kilpailut voittamatta tai kestävä onni saavuttamatta.”. Ja mitä Chevalierin sitaattiin tulee, onnellisuus ei toki ole päämäärä vaan matka.

Kippis!

Miten puhumme itsestämme

getting-praised-web

Kuva: Finnish nightmares | Compliments

Suomalaisten kansallissynti on itsensä väheksyminen. Tämä tuntuu korostuvan sitä mukaan, mitä kauemmas pääsee kehä kolmosen vaikutuspiiristä ja voimakkaimmin olen pistänyt sen merkille täällä Kainuussa (kun en ole korkeammalle vielä päässyt). En aio nyt pureutua siihen, että Kainuu tuntuu jostakin syystä olevan hieman katvealuetta, mutta uskon tällä asialla olevan siihenkin suurta vaikutusta.

”Emmää osaa.” ”En kehtaa.” ”Eipä tuo nyt mittään ollu.”
Kuulostiko tutulta? Tai tuliko mieleen kenties joku tuttu? Niinpä, enkä usko että olet ainoa!

Se miten me puhumme itsestämme vaikuttaa siihen miten muut meidät näkevät ja meitä kohtelevat. Jos itse kohtelee itseään huonosti eikä pidä arvossa, on hyvin todennäköistä, että muutkin tekevät niin. Tärkeintä olisi kuitenkin ymmärtää, että eniten sisäinen puhe vaikuttaa itseemme.

Itsensä väheksyminen on mielestäni pahinta mahdollista syöpää. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sanalla sanoen mahtavia. Heillä on paljon annettavaa itselleen ja muille, mutta itseensä on yleensä vaikeinta uskoa. Pirullista! Pahimmillaan kyse on kuitenkin henkisestä väkivallasta, jonka vuoksi elämä vilahtaa ohi sillä välin, kun oma pää on pensaassa.

Vaatimattomuus voidaan toki katsoa hyveeksi, mutta se ei ole synonyymi itsensä, ideoidensa tai saavutuksiensa väheksymiselle. Mitä sitä anteeksi pyytelemään hyvin tehdystä työstä ja kunnia sille, jolle se kuuluu.

Sisäisen puheen sävyn muuttaminen on pitkä ja vaikeakin prosessi. Kaikki lähtee kuitenkin siitä, että kuuntelemme miten itsestä puhumme ja ajattelemme. Jos sieltä löytyy negatiivinen kaiku se on hienoa – olemme tunnistaneet konkreettisen asian, jota lähteä muuttamaan. Vasta tunnistamisen jälkeen sävyä on mahdollista lähteä pienin teon muuttamaan: ensin katkaisemalla menossa olevan negatiivisen virkkeen, myöhemmin olla sanomatta niitä ollenkaan ja lopulta muokkaamalla niitä hiljalleen niin, että niihin tulee positiivinen sävy.

Haluaisin sanoa tähän loppuun, että olette mahtavia, rohkeita ja arvokkaita, mutta koska ne henkilöt, joille kirjoitus todennäköisesti aiheuttaa jonkinlaista päänsisäistä liikehdintää pitäisivät sitä lämpimikseen jaaritteluna. Sanonkin siis, että kuunnelkaa itseänne!

PS. ME OLEMME MAHTAVIA, ROHKEITA JA ARVOKKAITA.