Kaikella on tarkoituksensa (ja se on ihan totta!)

Kuluneen vuoden aikana olen kertonut kuinka ajattelin uraani ja kieltäydyin vakipaikasta, miten en  tullutkaan valituksi hakemaani vakipaikkaan ja miten lopulta kaikki päättyi töistä poisjäämiseen työuupumuksen vuoksi. Joku voisi kysyä, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä. Kysyjälle vastaisin, että juuri niin kuin pitikin todennäköisesti. Ihminen suunnittelee ja Jumala nauraa, kuten työkaverillani oli tapana Tampereella sanoa.

Keväällä hakemani vakanssi, josta lopulta kohteliaasti kieltäydyin, on ollut uudelleen haussa kahdesti ellei kolmesti. Se kertonee paikasta jo jotakin. Tiedän myös, että kieltäydyin oikeista syistä eikä paikan ottaminen vastaan vain vakinaisuuden vuoksi olisi palvellut lopulta ketään. En ole katunut päätöstäni kertaakaan. 

Vaikka syksyisen rekrytoinnin lopputulos oli aikamoinen pettymys, olen nyt lähinnä helpottunut, etten tullut valituksi. Uutta kollegaa perehdyttäessä esille nousi erinäisiä seikkoja, jotka lopulta tekivät sopimuksen jatkamatta jättämisestä varsin helppoa. Olen kiittänyt itseäni myös siitä, että olen kiltisti maksanut alusta asti liiton ja kassan jäsenyyttä. Syksyinen auton päivittäminen nimittäin söi varsin kiitettävästi puskurivarojani, eli tililläni ei todellakaan ole sitä 10 000 euroa silloin, kun sitä tarvitsisin

Ilman kuluneen vuoden farssia en todennäköisesti olisi sisuuntunut siinä määrin, että olisin tosissani alkanut purkamaan yritysvihkoni ajatelmia ihan oikeaksi liiketoimintasuunnitelmaksi. Negatiivisen energian kanavoimisella johonkin järkevään voi tulla varsin hyvää lopputulosta (ja raivollahan tätä remonttiakin on tehty). Voihan toki olla, että koko homma vielä kariutuu johonkin, mutta sitten tilalle tulee jotakin muuta.

Vääjäämättömästi alkaa näyttää siltä, että kaikilla onnenkantamoisilla ja vastoinkäymisillä on ollut tarkoituksensa ja liikkeelle paneva voimansa. Jostakin syystä olen tavannut oikeita ihmisiä, kuullut oikeita asioita ja ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jokin tarkoitus silläkin on, että kulkeuduin kaikkien mutkien kautta tänne Kajaaniin ja oikeastaan olen varsin utelias käymään senkin (arvatenkin kivikkoisen) polun, että lopulta joskus näen mikä tarkoitus tällä on lopulta tarinassani ollut.

Vaikka tekisin parhaani, ei se aina riitä – ja se on ihan ok

Olen ollut nyt kaksi viikkoa sivussa töistä enkä enää palaa. Olen täyttänyt päiväni erilaisilla toiminnoilla: neulomisterapiaa, metsäterapiaa, musiikkiterapiaa, leipomisterapiaa, lenkkiterapiaa, saunomisterapiaa, ystävän kanssa nauruterapiaa. Puhuttelen itseäni lämmöllä, silitän, paijaan ja rutistan. Katson itseäni hyväksyen ja rohkaisten. Minä olen tarpeeksi, minä riitän. Rakastan itseni taas ehjäksi ja vahvaksi kuten aikaisemmillakin kerroilla.

Muistan viime kerran edelleen hyvin. Yhdeksätoistakesäisen tuskan, kun rakkaus ei riittänytkään korjaamaan kaikkea. Pettymyksen itseeni ja toiseen osapuoleen. Olin ollut naiivi rakkauden suhteen ja sen lisäksi rakentanut identiteettini ja elämäni kumppanini varaan. Niitä raunioita raivatessa opin valtavasti.

Vaikka tekisi aina parhaansa, se ei välttämättä riitä. Ja se on ihan okei. Harvat asiat ovat vain omasta toiminnastani kiinni, sillä emme elä tyhjiössä. Joskus kaikki menee päin helvettiä, eikä sille voi yhtään mitään.

Konkreettisimmin tämä tuli esille kenties viime maaliskuussa, kun menetin auton hallinnan alennetusta ajonopeudesta huolimatta kahdesti samassa mutkassa. Toisella kerralla auton ohjautuessa vastaantulevien kaistalle ja alkaessa kääntyä poikittain jatkaakseen hallitsemattomasti penkereen yli, oli vain hyväksyttävä asia, kiitettävä isää turvavöiden käytön ehdottomuudesta, suljettava silmät, rutistettava ohjauspyörästä ja toivottava parasta.  Kovasta lopputärähdyksestä huolimatta edes hiuskarvaa ei katkennut.

Loppujen lopuksi me olemme kaikki vain matkustajia hallinnantunteestamme huolimatta. Se ei tokikaan tarkoita, että pitäisi lopettaa yrittämästä, sillä omalla toiminnallaan voi vaikuttaa asioihin. Elämän tärähdyksissä on hyvä pyrkiä optimoimaan olosuhteita parhaan taitonsa mukaan: kiinnittää turvavyö, tutustua hallintalaitteisiin, sopeuttaa toimintaansa olosuhteisiin ja pyrkiä ennakoimaan. Toisinaan sitä voi löytää itsensä liftaamasta, mutta ei se mitään. Matka jatkuu ja tulee uusia mahdollisuuksia onnistua.

Kaikella on hintansa

Turhan usein tyydymme näkemäämme ja tuudittaudumme sen luomaan kuvaan asioista. Luotamme tuohon hentoiseen pintaraapaisuun ja pidämme sitä kokonaiskuvana, vaikka totuus on aivan toinen. Useimmiten ulospäin näkyy vain se mitä näytettäväksi halutaan.

Asia on noussut mieleeni monissa yhteyksissä. Miten helposti ihmiset tuntuvat oikaisevan mutkat suoriksi ja varsin ikävään sävyyn puhuvat muista työpaikan kahvipöydässä. Miten kärkkäästi verkossa kommentoidaan faktana omia oletuksia tai piruuttaan levitetään valheellisuuksia. Miten keskustelupalstoilla nautiskellaan muiden asioista märehtimisestä. Kuinka kuvittelemme sosiaalisen median perusteella tuntevamme seurattavamme läpikotaisin.

Kuitenkin me omista elämistämme tiedämme, että kaikkilla valinnoilla on hintansa. Mikään ei tule ilmaiseksi, ei menestys, kauniisti muotoutuneet lihakset tai huoliteltu somefiidi. Meillä kaikilla on samat 24 tuntia vuorokaudessa käytettävänä, mutta toki henkistä, fyysistä ja sosiaalista pääomaa vaihtelevat määrät.

Parhaimmissakin parisuhteissa on ongelmansa joita yhdessä työstetään, menestyneimmän henkilön puoliso tuskin turhan usein saa rakkaansa töistä ajoissa kotiin, kauneimmat kulissit vaativat useimmiten myös eniten työtä ja aikaa, joka on muusta pois.

Toisinaan ihmettelen inhimillisyyden puutetta. Mikä meitä oikein vaivaa? Sokaistummeko toisinaan näkemästämme niin, ettemme pysty edes kuvittelemaan työtä ja myös uhrauksia kaiken sen takana? Olemmeko laiskistuneet ajattelemasta asioita pidemmälle? Emmekö uskalla asettua toisen asemaan, jotta ymmärtäisimme paremmin?

Välillä voisi tehdä hyvää pysähtyä hetkeksi ajattelemaan ja muistaa se, että asiat jatkuvat pintaa syvemmälle. Toisen menestys tai onni ei ole itseltä pois, vaan pikemminkin voisi tuoda lisää moninaista rikkautta myös itselle. Omalla suhtautumisella on suuri merkitys omaan elämään. Negatiivisuuden kehä ruokkii itse itseään. Silläkin valinnalla on siis hintansa.

Elämä on nyt eikä täydellisiä hetkiä ole

Olen kirjoittanut tästä aiheesta vuosia sitten aikaisemminkin. Silloin olin eronnut pitkäaikaisesta parisuhteesta ja koko elämä meni yhden hiljaa kuiskatun lauseen myötä uusiksi. Olin juuri ottanut elämäni ensimmäisen koiran, Monan, vaikka ensin olisi pitänyt olla mies, farmariauto ja omakotitalo nyt ainakin. Sen sijaan olin kolmivuorotyötä tekevä sydämensä murtanut nainen, joka asui kerrostalossa haluamatta kuulla miehistä enää koskaan mitään.

Eron myötä ymmärsin silloin, että en voi enkä halua elää elämää ns. sit kun -mentaliteetilla. Voisin hyvin jäädä ilman niitä asioita, joita oikeasti haluan, jos jäisin odottamaan täydellistä hetkeä. Entä jos en koskaan löytäisi mielestä kumppania? Entä jos kumppani ei haluaisikaan koiraa? Entä jos hän ei haluaisi sellaista koiraa, josta itse olen haaveillut? Entä jos täydellisen kumppanin ja elämätilanteen saavuttaminen veisi niin paljon vuosia, että olisi todennäköisempää jäädä seuraavaksi eläkkeelle kuin hankkia lapsia?

Omia unelmiaan ei kannata kytkeä kiinni ulkopuolelta tuleviin odotuksiin tai itse itselleen rakentamiin aitauksiin. Todennäköisesti ei tule mitään täydellistä hetkeä ottaa asuntolainaa, toivoa vauvaa, ottaa koiraa, vaihtaa autoa tai tehdä uusia uravalintoja. Toisekseen kukaan täällä ei tiedä päiviensä määrää. Kaikki voi olla ohi hetkessä tai sitten jatkua vielä vuosikymmeniä. Kuitenkin joka aamu on armo uus.

Tietenkin suunnitelmia on hyvä olla ja realiteettia voimavarojen suhteen, mutta suurien päätösten kohdalla on lopulta vain tartuttava hetkeen ja toivottava parasta. Yleensä elämä ilahduttavasti kantaa, kunhan ei väsytä itseään räpiköimällä vastaan.

Lopulta meille kävi Monan kanssa hyvin.  Viime yönä nukuimme selät vastakkain keskellä parisänkyä ja odotimme Miestä palaavaksi yövuorosta. Sade ropisi vanhan talon peltikattoon ja alakerrassa oli tapetoitu huone odottamassa listojaan. Kaikki on vähän kesken, mutta kuten eräälle ystävällenikin taannoin sanoin, ei elämästä tekemällä valmista tule.

Ystävyys on priorisointikysymys

”Jos jollakin ei koskaan ole aikaa tavata, niin eikö se tarkoita, ettei häntä kiinnosta? Jos oikeasti haluaa viettää aikaa toisen kanssa, niin silloin sille tekee tilaa kalenteriin.”

Tällaisen helmen tokaisi eräs nuoruudentuttuni joskus viime vuosikymmenen alussa. Hänellä kyse taisi olla deittisovellusystävyyksistä, mutta olen kuitenkin kuljettanut tuota parikymppisen miehen pohdintaa sydämessäni ja aika-ajoin kaivanut sen esille miettiessäni omia ystävyyssuhteitani.

Usein nimittäin tuntuu käyvän niin, että toisten tapaamisille ei tunnu löytyvän aikaa. Älkää vain ajatelko, että olisin jotakin äärimmäisen kiireinen ihminen, nimittäin en todellakaan ole. Usein työpäivän jälkeen sohvannurkaan hautautuminen vain tuntuu houkuttelevammalta ajatukselta kuin sosialisoiminen ja edes jokseenkin rationaalisten keskustelujen käyminen muiden kanssa. Itse siis priorisoin työpäivän jälkeisen latautumisen usein muun edelle.

Tunnen myös näitä ihmisiä, joilla on niin paljon ohjelmaa, että kalenterivaraus tapaamisen merkeissä on parasta tehdä jo muutamaa kuukautta ennen. Muutama näistä ihmisistä on sitten sellaisia, jotka saattavat ilmoittaa viime hetkellä, että eivät mitenkään pääsekään tulemaan. He priorisoivat jotakin meidän tai muiden tapaamisten edelle. Äärimmäisin tämän ihmisryhmän tyypeistä on hän, jonka kanssa asioista sopiminen on aivan älyttömän vaikeaa, koska hänen elämänsä on alati muuttuvaa sosiaalista tetristä.

Sen lisäksi, että mieluusti työpäivän jälkeen kääriydyn kerälle kissani viereen sohvalle olen myös hitusen saamaton ja tilaa vaativa mitä ihmissuhteisiini tulee. Harvemmin laitan tai kyselen kuulumisia, mutta olen silti olemassa tarvittaessa kaiken yleisen hälinän taustalla. Usein huomaan ajattelevani kuinka jollekin pitäisi laittaa viestiä ja sitten unohdan sen ihan yhtä nopeasti. Mitä kuuluu -viestin laittamiseen voikin mennä viikkoja, vaikka sen kirjoittamiseen ja lähettämiseen menee noin sekunti. Hups.

Muutama viikko sitten olin jälleen siinä tilanteessa, että minulla oli todella ihanan tuntuinen uusi yhteystieto puhelimessani, mutta viestin laittaminen vain oli jäänyt, vaikka se oli ollut useasti mielessä. Lopulta sain sen kahden sekunnin viestin laitettua ja muutamassa minuutissa oli kahvihetki sovittuna. Pyörittelin itselleni silmiä ja mietin, että eihän se nyt taas tämän vaikeampaa ollut. Tapaaminen tuli ja meillä oli niin mukavaa, että tajusin kohta olevan jo auringonlaskun aika ja seuraavana päivänä töitä. Voitti sohvannurkan ihan 100-0!

Moni varmasti samaistuu tähän arjen kiireeseen ja kuormittavuuteen, ettei ehdi edes yhtä pientä viestiä laittamaan – vaikka se puhelin olisi hyppysissä useita tunteja päivässä! Kuitenkin siinäkin on kyse priorisoinnista: laitanko viestin vai selaanko sosiaalista mediaa tai viihdeuutisia, tapaanko ystävääni vai katsonko televisiota/selaan puhelinta/tuijotan kattoon.

Olen päättänyt ryhdistäytyä tässä asiassa. Varsinkin nyt, kun työelämä on asettunut osaksi arkea ja palautunut normaaleihin mittasuhteisiin. Yritän paremmin tiedostaa sen, että hyvin monet meistä taitavat olla kuten minä, joten viestin laittaminen voi jäädä jopa viikoiksi. Yritän jatkossa olla useammin pelinavaaja, jolloin suurin kynnys eli ensimmäinen viesti on lähetetty. Yritän myös muistaa sen, että vaikka aamulla töihin mennessä olisin umpiväsynyt, niin viimeistään kaverin kahvipöydässä piristyy. Oikeastaan jo se, että saisin hilattua ajoittain keskustelukumppaneideni keski-ikää hieman alemmas nykyisestä 81 vuodesta, saattaisi vaikuttaa piristävästi.