Kaikella on hintansa

Turhan usein tyydymme näkemäämme ja tuudittaudumme sen luomaan kuvaan asioista. Luotamme tuohon hentoiseen pintaraapaisuun ja pidämme sitä kokonaiskuvana, vaikka totuus on aivan toinen. Useimmiten ulospäin näkyy vain se mitä näytettäväksi halutaan.

Asia on noussut mieleeni monissa yhteyksissä. Miten helposti ihmiset tuntuvat oikaisevan mutkat suoriksi ja varsin ikävään sävyyn puhuvat muista työpaikan kahvipöydässä. Miten kärkkäästi verkossa kommentoidaan faktana omia oletuksia tai piruuttaan levitetään valheellisuuksia. Miten keskustelupalstoilla nautiskellaan muiden asioista märehtimisestä. Kuinka kuvittelemme sosiaalisen median perusteella tuntevamme seurattavamme läpikotaisin.

Kuitenkin me omista elämistämme tiedämme, että kaikkilla valinnoilla on hintansa. Mikään ei tule ilmaiseksi, ei menestys, kauniisti muotoutuneet lihakset tai muutoin huoliteltu ulkonäkö. Meillä kaikilla on samat 24 tuntia vuorokaudessa käytettävänä, mutta toki henkistä, fyysistä ja sosiaalista pääomaa vaihtelevat määrät.

Parhaimmissakin parisuhteissa on ongelmansa joita yhdessä työstetään, menestyneimmän henkilön puoliso tuskin turhan usein saa rakkaansa töistä ajoissa kotiin, kauneimmat kulissit vaativat useimmiten myös eniten työtä ja aikaa, joka on muusta pois.

Toisinaan ihmettelen inhimillisyyden puutetta. Mikä meitä oikein vaivaa? Sokaistummeko toisinaan näkemästämme niin, ettemme pysty edes kuvittelemaan työtä ja myös uhrauksia kaiken sen takana? Olemmeko laiskistuneet ajattelemasta asioita pidemmälle? Emmekö uskalla asettua toisen asemaan, jotta ymmärtäisimme paremmin?

Välillä voisi tehdä hyvää pysähtyä hetkeksi ajattelemaan ja muistaa se, että asiat jatkuvat pintaa syvemmälle. Toisen menestys tai onni ei ole itseltä pois, vaan pikemminkin voisi tuoda lisää moninaista rikkautta myös itselle. Omalla suhtautumisella on suuri merkitys omaan elämään. Negatiivisuuden kehä ruokkii itse itseään. Silläkin valinnalla on siis hintansa.

Elämä on nyt eikä täydellisiä hetkiä ole

Olen kirjoittanut tästä aiheesta vuosia sitten aikaisemminkin. Silloin olin eronnut pitkäaikaisesta parisuhteesta ja koko elämä meni yhden hiljaa kuiskatun lauseen myötä uusiksi. Olin juuri ottanut elämäni ensimmäisen koiran, Monan, vaikka ensin olisi pitänyt olla mies, farmariauto ja omakotitalo nyt ainakin. Sen sijaan olin kolmivuorotyötä tekevä sydämensä murtanut nainen, joka asui kerrostalossa haluamatta kuulla miehistä enää koskaan mitään.

Eron myötä ymmärsin silloin, että en voi enkä halua elää elämää ns. sit kun -mentaliteetilla. Voisin hyvin jäädä ilman niitä asioita, joita oikeasti haluan, jos jäisin odottamaan täydellistä hetkeä. Entä jos en koskaan löytäisi mielestä kumppania? Entä jos kumppani ei haluaisikaan koiraa? Entä jos hän ei haluaisi sellaista koiraa, josta itse olen haaveillut? Entä jos täydellisen kumppanin ja elämätilanteen saavuttaminen veisi niin paljon vuosia, että olisi todennäköisempää jäädä seuraavaksi eläkkeelle kuin hankkia lapsia?

Omia unelmiaan ei kannata kytkeä kiinni ulkopuolelta tuleviin odotuksiin tai itse itselleen rakentamiin aitauksiin. Todennäköisesti ei tule mitään täydellistä hetkeä ottaa asuntolainaa, toivoa vauvaa, ottaa koiraa, vaihtaa autoa tai tehdä uusia uravalintoja. Toisekseen kukaan täällä ei tiedä päiviensä määrää. Kaikki voi olla ohi hetkessä tai sitten jatkua vielä vuosikymmeniä. Kuitenkin joka aamu on armo uus.

Tietenkin suunnitelmia on hyvä olla ja realiteettia voimavarojen suhteen, mutta suurien päätösten kohdalla on lopulta vain tartuttava hetkeen ja toivottava parasta. Yleensä elämä ilahduttavasti kantaa, kunhan ei väsytä itseään räpiköimällä vastaan.

Lopulta meille kävi Monan kanssa hyvin.  Viime yönä nukuimme selät vastakkain keskellä parisänkyä ja odotimme Miestä palaavaksi yövuorosta. Sade ropisi vanhan talon peltikattoon ja alakerrassa oli tapetoitu huone odottamassa listojaan. Kaikki on vähän kesken, mutta kuten eräälle ystävällenikin taannoin sanoin, ei elämästä tekemällä valmista tule.

Ystävyys on priorisointikysymys

”Jos jollakin ei koskaan ole aikaa tavata, niin eikö se tarkoita, ettei häntä kiinnosta? Jos oikeasti haluaa viettää aikaa toisen kanssa, niin silloin sille tekee tilaa kalenteriin.”

Tällaisen helmen tokaisi eräs nuoruudentuttuni joskus viime vuosikymmenen alussa. Hänellä kyse taisi olla deittisovellusystävyyksistä, mutta olen kuitenkin kuljettanut tuota parikymppisen miehen pohdintaa sydämessäni ja aika-ajoin kaivanut sen esille miettiessäni omia ystävyyssuhteitani.

Usein nimittäin tuntuu käyvän niin, että toisten tapaamisille ei tunnu löytyvän aikaa. Älkää vain ajatelko, että olisin jotakin äärimmäisen kiireinen ihminen, nimittäin en todellakaan ole. Usein työpäivän jälkeen sohvannurkaan hautautuminen vain tuntuu houkuttelevammalta ajatukselta kuin sosialisoiminen ja edes jokseenkin rationaalisten keskustelujen käyminen muiden kanssa. Itse siis priorisoin työpäivän jälkeisen latautumisen usein muun edelle.

Tunnen myös näitä ihmisiä, joilla on niin paljon ohjelmaa, että kalenterivaraus tapaamisen merkeissä on parasta tehdä jo muutamaa kuukautta ennen. Muutama näistä ihmisistä on sitten sellaisia, jotka saattavat ilmoittaa viime hetkellä, että eivät mitenkään pääsekään tulemaan. He priorisoivat jotakin meidän tai muiden tapaamisten edelle. Äärimmäisin tämän ihmisryhmän tyypeistä on hän, jonka kanssa asioista sopiminen on aivan älyttömän vaikeaa, koska hänen elämänsä on alati muuttuvaa sosiaalista tetristä.

Sen lisäksi, että mieluusti työpäivän jälkeen kääriydyn kerälle kissani viereen sohvalle olen myös hitusen saamaton ja tilaa vaativa mitä ihmissuhteisiini tulee. Harvemmin laitan tai kyselen kuulumisia, mutta olen silti olemassa tarvittaessa kaiken yleisen hälinän taustalla. Usein huomaan ajattelevani kuinka jollekin pitäisi laittaa viestiä ja sitten unohdan sen ihan yhtä nopeasti. Mitä kuuluu -viestin laittamiseen voikin mennä viikkoja, vaikka sen kirjoittamiseen ja lähettämiseen menee noin sekunti. Hups.

Muutama viikko sitten olin jälleen siinä tilanteessa, että minulla oli todella ihanan tuntuinen uusi yhteystieto puhelimessani, mutta viestin laittaminen vain oli jäänyt, vaikka se oli ollut useasti mielessä. Lopulta sain sen kahden sekunnin viestin laitettua ja muutamassa minuutissa oli kahvihetki sovittuna. Pyörittelin itselleni silmiä ja mietin, että eihän se nyt taas tämän vaikeampaa ollut. Tapaaminen tuli ja meillä oli niin mukavaa, että tajusin kohta olevan jo auringonlaskun aika ja seuraavana päivänä töitä. Voitti sohvannurkan ihan 100-0!

Moni varmasti samaistuu tähän arjen kiireeseen ja kuormittavuuteen, ettei ehdi edes yhtä pientä viestiä laittamaan – vaikka se puhelin olisi hyppysissä useita tunteja päivässä! Kuitenkin siinäkin on kyse priorisoinnista: laitanko viestin vai selaanko sosiaalista mediaa tai viihdeuutisia, tapaanko ystävääni vai katsonko televisiota/selaan puhelinta/tuijotan kattoon.

Olen päättänyt ryhdistäytyä tässä asiassa. Varsinkin nyt, kun työelämä on asettunut osaksi arkea ja palautunut normaaleihin mittasuhteisiin. Yritän paremmin tiedostaa sen, että hyvin monet meistä taitavat olla kuten minä, joten viestin laittaminen voi jäädä jopa viikoiksi. Yritän jatkossa olla useammin pelinavaaja, jolloin suurin kynnys eli ensimmäinen viesti on lähetetty. Yritän myös muistaa sen, että vaikka aamulla töihin mennessä olisin umpiväsynyt, niin viimeistään kaverin kahvipöydässä piristyy. Oikeastaan jo se, että saisin hilattua ajoittain keskustelukumppaneideni keski-ikää hieman alemmas nykyisestä 81 vuodesta, saattaisi vaikuttaa piristävästi.

Vilahtaen ohi menevi

Tällä viikolla Prismassa käydessäni järkytyin pahanpäiväisesti, kun puutarhapuolelle olivat ilmestyneet punaisen eri sävyissä leiskuvat syklaamit. Eihän me nyt mitenkään vielä tuossa vaiheessa vielä voida olla?! Takaisin varastoon!

Tämän hiljaiselon aikana olemme saaneet paljon aikaiseksi.

Olohuone sai mittumaarin tietämillä uudet tapetit. Myös pukuhuoneen on tarkoitus saada seinäpaperit pintaan parin seuraavan viikon aikana.

Ulko-ovi sai täysin uuden värin pintaansa.

Talvehtineista pelargoneista tuli muutamalla ravinnetikulla aikamoisia monstereita.

Viime vuonna aloittamani lavapuutarha muokkautui aivan uuteen uskoon.

Pihan hiljaista puskittumista on saatu estettyä raivaamalla paljon tuoksuvattua ja pihlaja-angervoa. Tällä hetkellä olen häviämässä angervolle 6-0, mutta Mies on luvannut hälyttää paikalle kaivurin.

Varsin rämäisessä kunnossa olleet marjapensaat kevenivät huomattavasti kasvukauden alussa, kun kävin heilumassa niiden kimpussa oksasaksilla.

Pihasaunan maalausprojekti on aloitettu, kenties saamme sen päätökseen tämän vuosikymmenen aikana.

Tiedossa on vielä ainakin sisäeteisen/porrastilan täysi uusiminen sekä isoisoäitini peruja olevien kangaspuiden kokoaminen nukkuma-aittaan. Jälkimmäisestä en voisi olla enää enempää innoissani! Kenties jo ensi kesänä pääsen paukuttamaan meille ensimmäisiä räsymattoja!

Vaikka kaikki tuntuu menevän ohi todella nopeasti, on tämä kesä silti tuntunut pitkältä. En sano, että odottaisin vielä talvea, joka tuntuu kolmesti niin pitkältä kuin kesä, mutta olen saanut jutun jujusta kiinni taas paremmin. Monesti olen löytänyt itseni istuskelemasta pihalla miettien miten ihanassa paikassa me juuri nyt olemmekaan. Miten kiitollinen olen Miehestä ja hänen perheestään sekä siitä, että saan olla osa kaikkea sitä ja samalla tätä.

Alkava arki

IMG_0058.JPG
Kuvassa Emil Cedercreutzin veistos Kyntäjä, joka voi käydä ihastelemassa Harjavallassa.

Heinäkuun vietin hyvin pitkälti oikeasti lomaillen (ja muutamaa verkkokurssia tuskallisesti pakertaen). Katsoin Netflixistä kaiken vähääkään kiinnostavan ja sen jälkeenkin vielä koko Twilight-sarjan, istutin kirsikkapuun, nukuin pitkään, join siideriä ulkoportailla istuen, heitin palloa, rapujuhlin, söin metrilakua, seurasin sääpalvelusta miten yöt alkoivat päivä päivältä pidentyä, ihastelin tämän kesän lepakkovauvaa ja olin rannikolla monta viikkoa.

Helvetin hyvä kesä. Juuri sellainen kuin olin tarvinnutkin – ja onhan sitä vielä jäljellä vaikka kuinka!

Kesäkuussa, siinä loppuvaiheilla, kävi sillä lailla, että hain harjoittelupaikkaa ja sainkin työpaikan. Ihan oikeita fysioterapeutin töitä. Seuraavan vuoden kesäkuuhun saakka, jos ensimmäiset 7 viikkoa menisivät hyvin! Ei se oikeasti aivan noin kivutonta ollut. Minulla nimittäin oli jo unelmieni harjoittelupaikka rannikolla sellaisten osaajien ohjaamina, että oksat pois. Valinta oli todella vaikea ja jopa hieman sydäntä särkevä, mutta lopulta työpaikka voitti.

Joskus – aika usein viime aikoina – elämä yllättää.

Maanantaina aloitan uudessa työssäni. Meillä alkaa jälleen uudenlainen arki. Asettuminen loppukesään ja alkusyksyyn. Turhaan ei kuitenkaan kannata rutiinejaan naulata raameihinsa, sillä Mies palaa komennukseltaan (ehkä) joulukuuksi. Silloin alkaa jälleen eriytyneiden tapojen yhteensovittaminen, kahden arjen yhteen hiominen.

Arki palaa hiljalleen blogiinkin ja ensi viikolla tiedossa on parisuhdejuttua sekä Kaikki Kajaanista -sarjan uusi osa. Kuullaan siis jälleen maanantaina!