”Jos jollakin ei koskaan ole aikaa tavata, niin eikö se tarkoita, ettei häntä kiinnosta? Jos oikeasti haluaa viettää aikaa toisen kanssa, niin silloin sille tekee tilaa kalenteriin.”
Tällaisen helmen tokaisi eräs nuoruudentuttuni joskus viime vuosikymmenen alussa. Hänellä kyse taisi olla deittisovellusystävyyksistä, mutta olen kuitenkin kuljettanut tuota parikymppisen miehen pohdintaa sydämessäni ja aika-ajoin kaivanut sen esille miettiessäni omia ystävyyssuhteitani.
Usein nimittäin tuntuu käyvän niin, että toisten tapaamisille ei tunnu löytyvän aikaa. Älkää vain ajatelko, että olisin jotakin äärimmäisen kiireinen ihminen, nimittäin en todellakaan ole. Usein työpäivän jälkeen sohvannurkaan hautautuminen vain tuntuu houkuttelevammalta ajatukselta kuin sosialisoiminen ja edes jokseenkin rationaalisten keskustelujen käyminen muiden kanssa. Itse siis priorisoin työpäivän jälkeisen latautumisen usein muun edelle.
Tunnen myös näitä ihmisiä, joilla on niin paljon ohjelmaa, että kalenterivaraus tapaamisen merkeissä on parasta tehdä jo muutamaa kuukautta ennen. Muutama näistä ihmisistä on sitten sellaisia, jotka saattavat ilmoittaa viime hetkellä, että eivät mitenkään pääsekään tulemaan. He priorisoivat jotakin meidän tai muiden tapaamisten edelle. Äärimmäisin tämän ihmisryhmän tyypeistä on hän, jonka kanssa asioista sopiminen on aivan älyttömän vaikeaa, koska hänen elämänsä on alati muuttuvaa sosiaalista tetristä.
Sen lisäksi, että mieluusti työpäivän jälkeen kääriydyn kerälle kissani viereen sohvalle olen myös hitusen saamaton ja tilaa vaativa mitä ihmissuhteisiini tulee. Harvemmin laitan tai kyselen kuulumisia, mutta olen silti olemassa tarvittaessa kaiken yleisen hälinän taustalla. Usein huomaan ajattelevani kuinka jollekin pitäisi laittaa viestiä ja sitten unohdan sen ihan yhtä nopeasti. Mitä kuuluu -viestin laittamiseen voikin mennä viikkoja, vaikka sen kirjoittamiseen ja lähettämiseen menee noin sekunti. Hups.
Muutama viikko sitten olin jälleen siinä tilanteessa, että minulla oli todella ihanan tuntuinen uusi yhteystieto puhelimessani, mutta viestin laittaminen vain oli jäänyt, vaikka se oli ollut useasti mielessä. Lopulta sain sen kahden sekunnin viestin laitettua ja muutamassa minuutissa oli kahvihetki sovittuna. Pyörittelin itselleni silmiä ja mietin, että eihän se nyt taas tämän vaikeampaa ollut. Tapaaminen tuli ja meillä oli niin mukavaa, että tajusin kohta olevan jo auringonlaskun aika ja seuraavana päivänä töitä. Voitti sohvannurkan ihan 100-0!
Moni varmasti samaistuu tähän arjen kiireeseen ja kuormittavuuteen, ettei ehdi edes yhtä pientä viestiä laittamaan – vaikka se puhelin olisi hyppysissä useita tunteja päivässä! Kuitenkin siinäkin on kyse priorisoinnista: laitanko viestin vai selaanko sosiaalista mediaa tai viihdeuutisia, tapaanko ystävääni vai katsonko televisiota/selaan puhelinta/tuijotan kattoon.
Olen päättänyt ryhdistäytyä tässä asiassa. Varsinkin nyt, kun työelämä on asettunut osaksi arkea ja palautunut normaaleihin mittasuhteisiin. Yritän paremmin tiedostaa sen, että hyvin monet meistä taitavat olla kuten minä, joten viestin laittaminen voi jäädä jopa viikoiksi. Yritän jatkossa olla useammin pelinavaaja, jolloin suurin kynnys eli ensimmäinen viesti on lähetetty. Yritän myös muistaa sen, että vaikka aamulla töihin mennessä olisin umpiväsynyt, niin viimeistään kaverin kahvipöydässä piristyy. Oikeastaan jo se, että saisin hilattua ajoittain keskustelukumppaneideni keski-ikää hieman alemmas nykyisestä 81 vuodesta, saattaisi vaikuttaa piristävästi.
