Syksyn kuulumiset

Viime viikonloppuna lueskelin Raili Mikkasen Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi) ja katselin kuinka hohtavat haavat ripottelivat nurmelle kultasadetta. Aurinko paistoi kuulaasti ja olo oli seesteinen.

Edellisenä päivänä sain kuulla töissä, ettei minua oltu valittu hakemaani vakanssiin. En ollut pettymykseni kanssa yksin, vaan pahimmalta tuntui huomata kuinka pettyneitä kaikki muut olivat puolestani.

Tapasin kollegan kanssa samaisena iltana paikallisessa ravintolassa afterwörkkien merkeissä. Kuinka terapeuttista olikaan yhdessä puida tapahtunutta vääryyttä. Metodiksi valitsimme hyvää ruokaa, pullo skumppaa ja pari drinkkiä vielä myöhemmin -terapian. Nukkumassa olimme kymmeneltä.

Kunnon rypemisen jälkeen luin aurinkoisena lauantaina kirjaa Minna Canthin tyttäristä ja olo oli tyyni. Jos suljettujen ovien jälkeen ei näytä avautuvan uusia, on aika ottaa moottorisaha käteen ja tehdä sellainen. Niinpä aloin kirjoittaa viimeinkin paperille liiketoimintasuunnitelmaa ja istutin Miehen alas keskustelemaan lähitulevaisuudesta.

Edellä mainittujen pikkuhäppeninkien lisäksi elämä on ollut mukavan tasaista. Näivettyneiden kesäkukkien vaihtamista kanerviin, puiden kantamista sisälle, lattialämmityksen päälle laittamista, varpaankynsien lakkaamista syvän punaisiksi, rauhoittumista ja käpertelyä.

Tulevien viikkojen aikana aion kuunnella pitkään pölyttymässä ollutta Ed Sheerania, pysähtyä ihastelemaan taitekohdassa olevaa luontoa, haravoida nurmelle ilmestynyttä lehtimattoa ja syyslomailla perheeni kanssa. Sillä niin kuin Vexi Salmikin asian sanoitti maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille. Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.

Kaikella on hintansa

Turhan usein tyydymme näkemäämme ja tuudittaudumme sen luomaan kuvaan asioista. Luotamme tuohon hentoiseen pintaraapaisuun ja pidämme sitä kokonaiskuvana, vaikka totuus on aivan toinen. Useimmiten ulospäin näkyy vain se mitä näytettäväksi halutaan.

Asia on noussut mieleeni monissa yhteyksissä. Miten helposti ihmiset tuntuvat oikaisevan mutkat suoriksi ja varsin ikävään sävyyn puhuvat muista työpaikan kahvipöydässä. Miten kärkkäästi verkossa kommentoidaan faktana omia oletuksia tai piruuttaan levitetään valheellisuuksia. Miten keskustelupalstoilla nautiskellaan muiden asioista märehtimisestä. Kuinka kuvittelemme sosiaalisen median perusteella tuntevamme seurattavamme läpikotaisin.

Kuitenkin me omista elämistämme tiedämme, että kaikkilla valinnoilla on hintansa. Mikään ei tule ilmaiseksi, ei menestys, kauniisti muotoutuneet lihakset tai huoliteltu somefiidi. Meillä kaikilla on samat 24 tuntia vuorokaudessa käytettävänä, mutta toki henkistä, fyysistä ja sosiaalista pääomaa vaihtelevat määrät.

Parhaimmissakin parisuhteissa on ongelmansa joita yhdessä työstetään, menestyneimmän henkilön puoliso tuskin turhan usein saa rakkaansa töistä ajoissa kotiin, kauneimmat kulissit vaativat useimmiten myös eniten työtä ja aikaa, joka on muusta pois.

Toisinaan ihmettelen inhimillisyyden puutetta. Mikä meitä oikein vaivaa? Sokaistummeko toisinaan näkemästämme niin, ettemme pysty edes kuvittelemaan työtä ja myös uhrauksia kaiken sen takana? Olemmeko laiskistuneet ajattelemasta asioita pidemmälle? Emmekö uskalla asettua toisen asemaan, jotta ymmärtäisimme paremmin?

Välillä voisi tehdä hyvää pysähtyä hetkeksi ajattelemaan ja muistaa se, että asiat jatkuvat pintaa syvemmälle. Toisen menestys tai onni ei ole itseltä pois, vaan pikemminkin voisi tuoda lisää moninaista rikkautta myös itselle. Omalla suhtautumisella on suuri merkitys omaan elämään. Negatiivisuuden kehä ruokkii itse itseään. Silläkin valinnalla on siis hintansa.

Elämä on nyt eikä täydellisiä hetkiä ole

Olen kirjoittanut tästä aiheesta vuosia sitten aikaisemminkin. Silloin olin eronnut pitkäaikaisesta parisuhteesta ja koko elämä meni yhden hiljaa kuiskatun lauseen myötä uusiksi. Olin juuri ottanut elämäni ensimmäisen koiran, Monan, vaikka ensin olisi pitänyt olla mies, farmariauto ja omakotitalo nyt ainakin. Sen sijaan olin kolmivuorotyötä tekevä sydämensä murtanut nainen, joka asui kerrostalossa haluamatta kuulla miehistä enää koskaan mitään.

Eron myötä ymmärsin silloin, että en voi enkä halua elää elämää ns. sit kun -mentaliteetilla. Voisin hyvin jäädä ilman niitä asioita, joita oikeasti haluan, jos jäisin odottamaan täydellistä hetkeä. Entä jos en koskaan löytäisi mielestä kumppania? Entä jos kumppani ei haluaisikaan koiraa? Entä jos hän ei haluaisi sellaista koiraa, josta itse olen haaveillut? Entä jos täydellisen kumppanin ja elämätilanteen saavuttaminen veisi niin paljon vuosia, että olisi todennäköisempää jäädä seuraavaksi eläkkeelle kuin hankkia lapsia?

Omia unelmiaan ei kannata kytkeä kiinni ulkopuolelta tuleviin odotuksiin tai itse itselleen rakentamiin aitauksiin. Todennäköisesti ei tule mitään täydellistä hetkeä ottaa asuntolainaa, toivoa vauvaa, ottaa koiraa, vaihtaa autoa tai tehdä uusia uravalintoja. Toisekseen kukaan täällä ei tiedä päiviensä määrää. Kaikki voi olla ohi hetkessä tai sitten jatkua vielä vuosikymmeniä. Kuitenkin joka aamu on armo uus.

Tietenkin suunnitelmia on hyvä olla ja realiteettia voimavarojen suhteen, mutta suurien päätösten kohdalla on lopulta vain tartuttava hetkeen ja toivottava parasta. Yleensä elämä ilahduttavasti kantaa, kunhan ei väsytä itseään räpiköimällä vastaan.

Lopulta meille kävi Monan kanssa hyvin.  Viime yönä nukuimme selät vastakkain keskellä parisänkyä ja odotimme Miestä palaavaksi yövuorosta. Sade ropisi vanhan talon peltikattoon ja alakerrassa oli tapetoitu huone odottamassa listojaan. Kaikki on vähän kesken, mutta kuten eräälle ystävällenikin taannoin sanoin, ei elämästä tekemällä valmista tule.

Vuosi yhdessäeloa – kuis huiskii?

Totta tosiaan siitä jo reilusti yli vuosi, kun siirsin kirjani lopullisesti tänne Miehen nurkkiin. Yhteiselomme alkoi sillä lailla vekkulisti, että kun mittarissa oli 26 yhdessä asuttua päivää kysyi armas avopuolisoni voisiko hän lähteä työkomennukselle satojen kilometrien päähän määrittelemättömän mittaiseksi ajaksi. No tietty! Siinä sitten kesä eleltiin leppoisassa etäsuhteessa minun pitäessä torppaa pystyssä ja polut tallattuina Miehen painaessa töitä siellä jossain.

Haastavinta vuodessamme olikin Miehen paluu komennukselta. Molemmille oli kehittynyt omat arkensa ja rutiininsa, joten jonkin aikaa törmäiltiin toisiimme omine arkinemme ja hermostuttiin milloin mistäkin. Tuntui siltä, että joko oli itse tiellä tai sitten se toinen oli. Yhteinen taajuus tuntui olevan ihan hukassa ja samalla minulla oli omat haasteet uudella työpaikalla.

Paljon ja monia asioita ollaan tässä vuoden aikana puitu. Aiemmista parisuhteista jääneitä mörköjä on nostettu pöydälle ja vanhoja märkiviä sydämen haavoja kipeästi uudelleen avattu, puhdistettu ja hoivattu. Yhdessä mietitty miten tästä nyt taas selvitään yhdessä ja aiempaa vahvempina. Joskus on tyydytty siihen, että on vain selvitty yhdessä. Vahvuus on saanut tulla sitten perässä, jos on ollut tullakseen. Väärinymmärryksiltä emme vieläkään ole täysin välttyneet, vaikka olemme pyrkineet lopettamaan olettamisen ja mieluiten puhumaan asioita. Joskus se kuitenkin on vaikeaa, sillä oikeaa hetkeä ei näissäkään asioissa näytä koskaan olevan.

Olemme kuitenkin edistyneet paljon. Tehneet yhdessä muutoksia parempaan ja tunnistaneet omia ja toisen heikkouksia. Opetelleet parempia tapoja käsitellä erimielisyyksiämme, mutta myös tunteitamme. Olemme vuoden aikana tulleet toisillemme arkisemmiksi, mutta myös vahvemmiksi, meiksi.

Uskon tulevan vuoden olevan monella tavalla helpompi. Arki on asettunut uomaansa, työ- ja siviilielämä tasapainottunut mukavaksi kokonaisuudeksi, torppa viimeisiä puserruksia vaille valmis ja elämä muutoinkin lokoisan leppoista. Voin ilolla todeta, että meillä menee hyvin ja tunnen Miehestä ja elämästä tällä hetkellä runsaasti kiitollisuutta.

Paras on vasta edessä

Ennen olin täysin syksy- ja talvi-ihminen. Ei voinut olla mitään parempaa kuin kuulaat syysaamut, kuurainen maa, intensiivisesti loimuava ruska ja lopulta kaiken alleen peittävä lumi. Edelleen syksy on vuodenajoista lempilapseni, mutta olen havainnut itsessäni myös muutosta.

Jotenkin hassusti olen alkanut ajatella jokaisen vuodenajan taitteessa sitä, miten paras on vasta edessä. Toki nythän paras on tietenkin vasta edessä, sillä ihan pian koittaa sadonkorjuun aika ja tulee ihanista ihanin syksy. Kaiken riekkumisen jälkeinen rauhoittumisen aika. Syksyisin olen väsynyt ja vähän nuupahtanut, mutta niinhän se kai kuuluukin olla. Kun pimeys lisääntyy, on luonnollista tarvita enemmän aikaa lepäämiseen.

Kun syksy sitten alkaa olla ohi, ajattelen jälleen kaiken parhaan olevan vasta edessä. Tulee talvi. Höyryävä hengitys, leivinuunin pehmeä lämpö, huopikkaiden alla narskuva hanki, tähtikirkkaat yöt, auringon kelmeä kirkkaus. Voiko ollakaan mitään kauniimpaa? Matot pestään hangessa ja vuodevaatteet raikastetaan paukkuvassa pakkasessa. Vaikka pihalla ei näy ketään, paljastaa lumivaippa salaiset kulkijat: jänikset, tirpat, ilvekset ja muut.

Varsin pitkältä tuntuva talvi alkaa lopulta jossakin vaiheessa kuitenkin sulaa kevääksi. Kaikki parashan on vasta edessä! Päivät pitenevät ensin hiljalleen ja lopulta vallan juosten. Loppumattomalta tuntuva lumi sulaa ja paljastaa altaan temmellyskentän. Virtaa on enemmän kuin moneen kuukauteen. On aika suursiivouksen! Joka aamu katse käy nurmenrajaa: ken kerkiää ensimmäisenä kurottaa kohti auringon ensisäteitä? Tuolta pilkistävät ujot krookukset! Täällä on jo helmililjoja. Kukahan tämänkin lie?

Lopulta koittaa kesä ja minä istun etuoven rappusilla syömässä jäätelöä ja mietin miten kaikki paras on vasta edesssä. Mies nukkuu päivät yövuorojensa jälkeen ja minä kaivan sillä välin pihalle uusia puita ja pensaita sen minkä autoon pystyn tunkemaan. Istutan siemenet ja kesäkukat ja juurekset. Katselen miten pörriäiset ja perhoset tanssivat apilaniityillä. Kerään muhkeita kukkakimppuja tontin liepeiltä. Tuen notkuvia marjapensaita ja nostan perunoita.