Ei juurikaan yhteistä ja silti meillä on kaikki

Processed with MOLDIV

mä en tarvi sitä uusinta uutta / kun löytää oikeen ei oo mitään muuta / saa puissa lehdet haalistuu / me ollaan ikivihree
mä haluun tän ja heti huomenna samaa / joka päivä sun luoksesi palaan / kun puissa lehdet haalistuu / me ollaan ikivihree
Jukka Poika – Ikivihree

Kuten aikaisemmin mainitsin, kävimme Miehen kanssa kesällä lyhyehkön keskustelun siitä mitä yhteistä meillä Miehen mielestä on. Hetken mietittyään hän vastasi arki. Asia ei toki tullut minulle yllätyksenä, tuskin olisin sitä muuten kysynytkään. Toisaalta en voi myöskään väittää sen olleen aivan sitä mitä olisin toivonut.

Se on ihan totta: ei meillä juurikaan ole mitään yhteistä. Emme pahemmin keskustele keskenämme (viimeksi kun yritin Mies suivaantui lopulta niin, että karkoitti itsensä vierashuoneeseen eikä puhunut mitään kahteen päivään), emme ole löytäneet mielekästä yhteistä tekemistä lukuisista ehdotuksistani huolimatta, syömme erilaisia ruokia, toistemme valitsemat irtokarkit ovat pääasiallisesti toiselle kauhistus, näemme ja koemme elämän varsin eri tavoilla ja olemme perusluonteiltamme lähestulkoon toistemme vastakohtia.

Olemme tunteneet Miehen kanssa kahdeksan vuotta ja uutena vuotena kippistelimme jälleen uudelle vuosipäivälle. Muistan edelleen elävästi sen kuinka näin Miehen ensimmäisiä kertoja ja tiesin heti, että tässä se on. Tämä on minun mieheni. Sieluni vastakappale. Kuitenkin vasta vuosia myöhemmin monien mutkapolkujen ja sivukujien kautta päädyimme lopulta yhdistämään lusikkamme puolen vuoden koeajan jälkeen.

Kaikesta kitkasta huolimatta en olisi mieluummin missään muualla. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin hän on se mies, jonka kanssa minä haluan jakaa arkeni ja voin kuvitella perustavani perheen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen tiedän nyt myös sen, että juuri tämän miehen kanssa haluan jakaa vanhemmuuden, jos sellainen päätös on joskus tehtävä. Hänen huomaansa minä voin luottaa elämäni tärkeimmät asiat. Vaikka haluan uskoa ja tehdä kaikkeni sen eteen, että me kestämme yhdessä kaiken, emme me välttämättä kestä. Jokainen parisuhde on yhtä vahva kuin sen heikoin hetki.

Miehessä on kaikki. Hän on huomaavainen, kohtelias ja kunnioittava. Hän tuo kukkia ja vie kylpylään, syömään ja kahvilaan. Hän on vakaa ja luotettava. Hän on turvallinen. Hän on voimakas. Hän on hellä, intensiivinen, raju. Toisinaan hän taas on äkkijyrkkä ja rouhea, kapeakatseinenkin. Hermostuessaan hänen leukaperänsä kiristyvät, äänensä madaltuu ja volyymi nousee.

Meillä on Miehen kanssa toimiva arki. Hän on minun peruskallioni. Meidän arkemme on minun kotisatamani, jonne aina lopulta ohjaan alukseni päivän päätteeksi. Kahdeksan vuoden jälkeenkin ihailen miestäni yhtä palavasti ja vilpittömästi kuin ensimmäisinä hetkinä. Hän on se ihminen, jolle en omalla toiminnallani tai toimimatta jättämiselläni halua aiheuttaa mielipahaa. Hän on se, jota arvostan ja kunnioitan niin, että muokkaan omaa toimintaani yhteisen hyvämme edistämiseksi. Hän on se, jonka valitsen elämän risteyskohdissa. Hän on se, jota valitsen rakastaa aina uudestaan.

Meillä ei juurikaan ole yhteistä, mutta niin vain lopulta meillä on kaikki mitä tarvitaan. Meillä on hirveän hyvät edellytykset pitkään ja vakaaseen yhteiselämään. Me muodostamme hyvän tiimin ja lujan kumppanuuden. Niin kauan kuin valitsemme toisemme, meillä on kaikki. Tiia Rantasen isän sanoin: vaikka välillä vituttaa ihan perkeleesti, on tärkeintä hyvä arki”.


Lue myös:

Myötä- ja vastamäessä

Parisuhteista, rakkaudesta ja sitoutumisesta.

Miten sen sanot?

Hypoteettisesti (eli miten kaikki sai alkunsa)

Koti ennen ja jälkeen

E11D7E91

Välillä jotain muutakin sillä suurin osa torpasta on viimeinkin päivitetty! Olen muutamia E&A kuvia julkaissut Instagramin puolella, mutta päivitys tänne blogin puolelle on jäänyt erinäisistä syistä. Luvassa siis tähän astisen muutoksen kokoava postaus paljolla kuvilla ja vähällä tekstillä eli todennäköisesti blogin historian pisin julkaisu.

Hommahan aloitettiin yläkerran makuukammarista. Koko yläkerta oli vaalean sininen, yhdistettynä mäntyiseen kattopanelointiin ja harmaaseen muovimattoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Processed with MOLDIV

IMG_0376(1)

IMG_0725

Vieressä oleva sininen kamari päätettiin pitää sinisenä, jotta historiaa saataisiin sen kautta säilytettyä. Sinisen Rantakukan kaveriksi yhdistettiin vaaleaksi vahattu sormipaneeli ja katto maalattiin koko yläkerrassa valkoiseksi.

IMG_9500

IMG_0214

IMG_1296

IMG_1298

Alakerrassa ensimmäisenä uudistettiin tupaa, jonne tulevaisuudessa toivon kokonaisuuteen paremmin istuvaa keittiötä. Kuten Instagraminkin puolella totesin, valkoinen ei aina ole parempi. Vai mitä mieltä olette?

IMG_7511

IMG_9094(1)

Processed with MOLDIV

Kuluneen kesän aikana myös olohuone sai uuden ehjän ja puhtaan (!) tapetin sekä yhdelle seinälle jatkettiin tuvasta tuttua helmipaneelia, jolloin koko homma nivoutui yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Olohuoneesta ei kuitenkaan harmikseni ollut yhtäkään kunnollista jälkeen kuvaa, joten joskus toiste sitten.

Myös uudispuolen pukuhuone koki pienen päivittämisen tapettien merkeissä. Tämän tilan tapettia etsittiin p i t k ä ä n, mutta sosiaalisen median kautta löytyi tämä ihastuttava Bellis ja se oli siinä. Ennen kuvat tilasta ovat mystisesti kadonneet, mutta tila oli alunperin täysin valkoinen kuten aikaisempaan tyyliin on kuulunut.

Ulkoeteisen seinät tapetoin puolestaan keväällä Miehen ollessa töissä. Homman jatko odottelee vielä kypsymistä ja siskonpaneeleja. Ulkoeteisen ennen kuvat ovat näemmä harmillisesti hävinneet puolen vuoden koekäytössä olleen Huawein tyhjentämisen mukana (en sopeutunut).

IMG_1302

Processed with MOLDIV

HUHHUH! En tiedä mitä mieltä ruudun toisella puolella ollaan, mutta minä olen muutokseen todella tyytyväinen. Meidän kotimme on muuttunut aivan ihanaksi olematta mitään liikaa tai liian vähän. Erittäin suuri kiitos kuuluu tietenkin Miehelle, joka on alusta asti varsin varauksetta luottanut visioihini, vaikka en ole itsekään ollut valinnoistani aina aivan varma.

Vielä olisi jäljellä vessan sekä porrastilan uusiminen, mutta jos nyt ei puhuttaisi remontista ainakaan hetkeen!

Maailma on osterini

IMG_5528

Olen huomannut voinnissa huomattavaa parantumista. Kenties kyseessä on lähestyvä joulu, talvipäivänseisaus, työavainten lopullinen palauttaminen, stressin vähentäminen, joulukorttien kirjoittaminen tai musiikin kuuntelu kuulokkeista laittoman kovalla, mutta jossakin vaiheessa havahduin siihen, että tuntuu hyvältä. Ihan pirun hyvältä itseasiassa. 

Itseäni kampittava pieni ääni ei ole hävinnyt mihinkään, mutta olen voimistunut siinä määrin, etten enää jää kuuntelemaan sitä. Niin kuin olen aikaisemminkin kirjoittanut, yleensä sitä on itse itsensä suurin rajoittaja ja pahin lannistaja. Liiketoimintasuunnitelman laatiminen on ollut hyvä osa terapiaprosessia: on ollut pakko miettiä mitä osaamista ja vahvuuksia itseltä löytyy. Miksi kuvittelen olevani pätevä tähän hommaan? Miten kuvittelen luotsaavani firman yli ensimmäisistä kolmesta vuodesta? Miksi kenenkään kannattaisi rahoittaa tätä hommaa? 

Itsensä kanssa taisteleminen on todella uuvuttavaa, sillä 1.) taistelu jatkuu kellon ympäri joka päivä, 2.) omat häpeäpisteet, vajavuudet ja rajoitukset tietää tuskallisen hyvin jolloin 3.) on kovin helppoa härkkiä näihin arkoihin kohtiin. Vaatii aikamoista tahtotilaa ja itsevarmuutta osoittaa epäilykselle ovea ja ilmoittaa, ettei sille enää ole sijaa tässä talossa. Se kun aistii epävarmuuden aihionkin kilometrien päästä. Varsin viheliäinen kaveri ellen sanoisi!

Alan kuitenkin hiljalleen päästä kiinni taas siihen ajatukseen, että maailma on osterini – kaikki mihin uskon itseni pystyvän, on saavutettavissa. Ei varmastikaan sellaisia polkuja pitkin joita itse olen ajatellut, mutta jotenkin vain olen lopulta aina tainnut saada ne todella haluamani asiat. Määrätietoisuudella, sitkeydellä ja kärsivällisyydellä on päästy todella pitkälle. Toisinaan asioita hämmentämässä on ollut onnenkantamoinen tai muutama, mutta ilman rohkeita vetoja ei voi tulla maaleja. 

Olen oppinut tästä uupumishommasta todella paljon. Olen saanut nähdä äärirajani ja kävellä niitä pitkin. Olen kohdannut pään sisäiset demonini, noussut niiden tasolle ja tuijottanut niitä silmästä silmään. Tuijottanut niin pitkään, että ne ovat  lopulta alkaneet kutistua. Olen astunut ahdistuksen aallokkoon. Ollut riepoteltavana, mennyt mukana kun muuta en ole voinut, hukkunut, ajautunut rantaan. Kerännyt voimia ja astunut uudestaan. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Olen nähnyt kuinka vahva olen. Kuinka olen noussut. Olen noussut ennen ja nousen nyt. Olen nähnyt sen kaiken ja ollut tyytyväinen näkemääni.

Koko prosessin helmi avautui mieleeni, kun pesin eräänä iltana hampaita ja mietin vahvuuksiani. Minä en ole se henkilö, jolle ei sanota ei. Minä olen se, jolle halutaan sanoa kyllä. Nyanssiero on pieni, mutta merkittävä.

Tämän kirjoituksen myötä blogi hiljentyy joulunviettoon. Tavataan taas keskiviikkona 30.12.2020!

Kaikella on tarkoituksensa (ja se on ihan totta!)

Kuluneen vuoden aikana olen kertonut kuinka ajattelin uraani ja kieltäydyin vakipaikasta, miten en  tullutkaan valituksi hakemaani vakipaikkaan ja miten lopulta kaikki päättyi töistä poisjäämiseen työuupumuksen vuoksi. Joku voisi kysyä, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä. Kysyjälle vastaisin, että juuri niin kuin pitikin todennäköisesti. Ihminen suunnittelee ja Jumala nauraa, kuten työkaverillani oli tapana Tampereella sanoa.

Keväällä hakemani vakanssi, josta lopulta kohteliaasti kieltäydyin, on ollut uudelleen haussa kahdesti ellei kolmesti. Se kertonee paikasta jo jotakin. Tiedän myös, että kieltäydyin oikeista syistä eikä paikan ottaminen vastaan vain vakinaisuuden vuoksi olisi palvellut lopulta ketään. En ole katunut päätöstäni kertaakaan. 

Vaikka syksyisen rekrytoinnin lopputulos oli aikamoinen pettymys, olen nyt lähinnä helpottunut, etten tullut valituksi. Uutta kollegaa perehdyttäessä esille nousi erinäisiä seikkoja, jotka lopulta tekivät sopimuksen jatkamatta jättämisestä varsin helppoa. Olen kiittänyt itseäni myös siitä, että olen kiltisti maksanut alusta asti liiton ja kassan jäsenyyttä. Syksyinen auton päivittäminen nimittäin söi varsin kiitettävästi puskurivarojani, eli tililläni ei todellakaan ole sitä 10 000 euroa silloin, kun sitä tarvitsisin

Ilman kuluneen vuoden farssia en todennäköisesti olisi sisuuntunut siinä määrin, että olisin tosissani alkanut purkamaan yritysvihkoni ajatelmia ihan oikeaksi liiketoimintasuunnitelmaksi. Negatiivisen energian kanavoimisella johonkin järkevään voi tulla varsin hyvää lopputulosta (ja raivollahan tätä remonttiakin on tehty). Voihan toki olla, että koko homma vielä kariutuu johonkin, mutta sitten tilalle tulee jotakin muuta.

Vääjäämättömästi alkaa näyttää siltä, että kaikilla onnenkantamoisilla ja vastoinkäymisillä on ollut tarkoituksensa ja liikkeelle paneva voimansa. Jostakin syystä olen tavannut oikeita ihmisiä, kuullut oikeita asioita ja ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jokin tarkoitus silläkin on, että kulkeuduin kaikkien mutkien kautta tänne Kajaaniin ja oikeastaan olen varsin utelias käymään senkin (arvatenkin kivikkoisen) polun, että lopulta joskus näen mikä tarkoitus tällä on lopulta tarinassani ollut.

Kahdeksan faktaa minusta

Uupumusulostulon jälkeen kävijämäärät ovat nousseet ihan uusille leveleille – kiitos jokaiselle kävijälle, arvostan sitä todella. Sain kahdeksan faktan haasteen Instagramin puolella kuluneen syksyn mittaan ja vastasinkin siihen siellä. Ne vastaukset löytyvät tallennettuina kohokodista It’s me!. Koska uusia kävijöitä on kuitenkin niin reilusti, niin jonkinlainen esittely tuntuisi olevan enemmän kuin paikallaan. Tässä siis kahdeksan faktaa minusta, joista osa varmasti on vanhoille lukijoille jo tuttujakin.

  1. Olen suomihybridi. Vanhempani tapasivat sattumalta molempien ollessa lomareissulla Kreikassa kultaisella 80-luvulla ja eeppinen rakkaustarina sai alkunsa. Minulla on kaksoiskansalaisuus, mutta en ole kaksikielinen. Ei, en ole siitä harmissani, sillä on turha tuhlata energiaansa asioihin, joihin ei voi vaikuttaa.
  2. Olen syntynyt ja kasvanut Porissa, viettänyt etsikkovuoteni Tampereella, opiskellut Lappeenrannassa ja kulkeutunut rakkauden perässä Kajaaniin, jossa tälläkin hetkellä pieni mutta sitäkin rakkaampi torppamme sijaitsee. 
  3. Elämäni parhaimpia päätöksiä oli jäädä oman kylän pieneen lukioon ja kasvaa kolme vuotta ihmiseksi ilmaisutaidonlinjalla. En ole koskaan halunnut näyttelijäksi tai nauttinut esillä olosta/huomion keskipisteenä paistattelusta, mutta ajattelin linjan olevan yleishyödyllinen muillekin kuin tulisieluisille taiteilijanaluille. Luulen, että kasvaminen niin avoimessa, rehellisessä, herkässä, kunnianhimoisessa ja luottamuksellisessa yhteisössä on jättänyt minuun parhaan ja lähtemättömimmän jälkensä. 
  4. Tein Tampereella töitä vaikka 16 tuntia vuorokaudessa ja sen lisäksi toimin Pelastakaa Lapset ry:n vapaaehtoisena tukiperheenä mitä suloisimmille sisaruksille. Voisin hyvin kuvitella tulevaisuudessa toimivani esimerkiksi sijaisperheenä, mutta Miehellä saattaa olla asiaan sana sanottavana.
  5. Olen vanhempieni esikoinen ja minulla on kaksi pikkuveljeä. Molemmat meinasivat reputtaa ruotsin koulussa valmistumisen kynnyksellä, joten autoin heitä hieman. Nyt tyypit nostavat kaksinkertaista liksaa omaani verrattuna. Alavalintakysymyksiä kuulemma.
  6. Olen golf-sukuni musta lammas. Suoritin Green Cardin kahdeksantoistakesäisenä sillä ehdolla, ettei kanssani käydä enää koskaan keskustelua siitä aionko osallistua jokakesäiseen sukugolfiin. Tasoitukseni on 54. (Ajattelin kuitenkin käydä ensi kesänä vähän kokeilemassa vieläkö swingi taipuu… ja jos siellä joku sukulainen tätä lukee, niin ei en tule sukugolfiin ! ) 
  7. Mielestäni periaatteen ihmiset ovat vain rasittavia vaikeilijoita, jotka eivät yleensä osaa perustella päätöksiään pitävästi, vaan nojaavat periaatteisiinsa. Kuitenkin kuten huomata voimme, olen itsekin golfin suhteen periaatteen nainen.
  8. Rakastan hyvin haudutettua, runsasaromista mustaa teetä, neulon sukkaparin päivässä sille tuulelle sattuessani, kauniit paperiset kalenterit ja vihkot ovat heikkouteni, joulussa valmistelu ja odottaminen on parasta, elän elämääni varsin intuitiivisesti ja olen suurien tunteiden nainen.

Siinäpä niitä oli. Loput saatte selvittää itse!

Oikein suloista joulunodotusta itse kullekin!