Elämä on nyt eikä täydellisiä hetkiä ole

Olen kirjoittanut tästä aiheesta vuosi sitten aikaisemminkin. Silloin olin eronnut pitkäaikaisesta parisuhteesta ja koko elämä meni yhden hiljaa kuiskatun lauseen myötä uusiksi. Olin juuri ottanut elämäni ensimmäisen koiran, Monan, vaikka ensin olisi pitänyt olla mies, farmariauto ja omakotitalo nyt ainakin. Sen sijaan olin kolmivuorotyötä tekevä sydämensä murtanut nainen, joka asui kerrostalossa haluamatta kuulla miehistä enää koskaan mitään.

Eron myötä ymmärsin silloin, että en voi enkä halua elää elämää ns. sit kun -mentaliteetilla. Voisin hyvin jäädä ilman niitä asioita, joita oikeasti haluan, jos jäisin odottamaan täydellistä hetkeä. Entä jos en koskaan löytäisi mielestä kumppania? Entä jos kumppani ei haluaisikaan koiraa? Entä jos hän ei haluaisi sellaista koiraa, josta itse olen haaveillut? Entä jos täydellisen kumppanin ja elämätilanteen saavuttaminen veisi niin paljon vuosia, että olisi todennäköisempää jäädä seuraavaksi eläkkeelle kuin hankkia lapsia?

Omia unelmiaan ei kannata kytkeä kiinni ulkopuolelta tuleviin odotuksiin tai itse itselleen rakentamiin aitauksiin. Todennäköisesti ei tule mitään täydellistä hetkeä ottaa asuntolainaa, toivoa vauvaa, ottaa koiraa, vaihtaa autoa tai tehdä uusia uravalintoja. Toisekseen kukaan täällä ei tiedä päiviensä määrää. Kaikki voi olla ohi hetkessä tai sitten jatkua vielä vuosikymmeniä. Kuitenkin joka aamu on armo uus.

Tietenkin suunnitelmia on hyvä olla ja realiteettia voimavarojen suhteen, mutta suurien päätösten kohdalla on lopulta vain tartuttava hetkeen ja toivottava parasta. Yleensä elämä ilahduttavasti kantaa, kunhan ei väsytä itseään räpiköimällä vastaan.

Lopulta meille kävi Monan kanssa hyvin.  Viime yönä nukuimme selät vastakkain keskellä parisänkyä ja odotimme Miestä palaavaksi yövuorosta. Sade ropisi vanhan talon peltikattoon ja alakerrassa oli tapetoitu huone odottamassa listojaan. Kaikki on vähän kesken, mutta kuten eräälle ystävällenikin taannoin sanoin, ei elämästä tekemällä valmista tule.

Vuosi yhdessäeloa – kuis huiskii?

Totta tosiaan siitä jo reilusti yli vuosi, kun siirsin kirjani lopullisesti tänne Miehen nurkkiin. Yhteiselomme alkoi sillä lailla vekkulisti, että kun mittarissa oli 26 yhdessä asuttua päivää kysyi armas avopuolisoni voisiko hän lähteä työkomennukselle satojen kilometrien päähän määrittelemättömän mittaiseksi ajaksi. No tietty! Siinä sitten kesä eleltiin leppoisassa etäsuhteessa minun pitäessä torppaa pystyssä ja polut tallattuina Miehen painaessa töitä siellä jossain.

Haastavinta vuodessamme olikin Miehen paluu komennukselta. Molemmille oli kehittynyt omat arkensa ja rutiininsa, joten jonkin aikaa törmäiltiin toisiimme omine arkinemme ja hermostuttiin milloin mistäkin. Tuntui siltä, että joko oli itse tiellä tai sitten se toinen oli. Yhteinen taajuus tuntui olevan ihan hukassa ja samalla minulla oli omat haasteet uudella työpaikalla.

Paljon ja monia asioita ollaan tässä vuoden aikana puitu. Aiemmista parisuhteista jääneitä mörköjä on nostettu pöydälle ja vanhoja märkiviä sydämen haavoja kipeästi uudelleen avattu, puhdistettu ja hoivattu. Yhdessä mietitty miten tästä nyt taas selvitään yhdessä ja aiempaa vahvempina. Joskus on tyydytty siihen, että on vain selvitty yhdessä. Vahvuus on saanut tulla sitten perässä, jos on ollut tullakseen. Väärinymmärryksiltä emme vieläkään ole täysin välttyneet, vaikka olemme pyrkineet lopettamaan olettamisen ja mieluiten puhumaan asioita. Joskus se kuitenkin on vaikeaa, sillä oikeaa hetkeä ei näissäkään asioissa näytä koskaan olevan.

Olemme kuitenkin edistyneet paljon. Tehneet yhdessä muutoksia parempaan ja tunnistaneet omia ja toisen heikkouksia. Opetelleet parempia tapoja käsitellä erimielisyyksiämme, mutta myös tunteitamme. Olemme vuoden aikana tulleet toisillemme arkisemmiksi, mutta myös vahvemmiksi, meiksi.

Uskon tulevan vuoden olevan monella tavalla helpompi. Arki on asettunut uomaansa, työ- ja siviilielämä tasapainottunut mukavaksi kokonaisuudeksi, torppa viimeisiä puserruksia vaille valmis ja elämä muutoinkin lokoisan leppoista. Voin ilolla todeta, että meillä menee hyvin ja tunnen Miehestä ja elämästä tällä hetkellä runsaasti kiitollisuutta.

Paras on vasta edessä

Ennen olin täysin syksy- ja talvi-ihminen. Ei voinut olla mitään parempaa kuin kuulaat syysaamut, kuurainen maa, intensiivisesti loimuava ruska ja lopulta kaiken alleen peittävä lumi. Edelleen syksy on vuodenajoista lempilapseni, mutta olen havainnut itsessäni myös muutosta.

Jotenkin hassusti olen alkanut ajatella jokaisen vuodenajan taitteessa sitä, miten paras on vasta edessä. Toki nythän paras on tietenkin vasta edessä, sillä ihan pian koittaa sadonkorjuun aika ja tulee ihanista ihanin syksy. Kaiken riekkumisen jälkeinen rauhoittumisen aika. Syksyisin olen väsynyt ja vähän nuupahtanut, mutta niinhän se kai kuuluukin olla. Kun pimeys lisääntyy, on luonnollista tarvita enemmän aikaa lepäämiseen.

Kun syksy sitten alkaa olla ohi, ajattelen jälleen kaiken parhaan olevan vasta edessä. Tulee talvi. Höyryävä hengitys, leivinuunin pehmeä lämpö, huopikkaiden alla narskuva hanki, tähtikirkkaat yöt, auringon kelmeä kirkkaus. Voiko ollakaan mitään kauniimpaa? Matot pestään hangessa ja vuodevaatteet raikastetaan paukkuvassa pakkasessa. Vaikka pihalla ei näy ketään, paljastaa lumivaippa salaiset kulkijat: jänikset, tirpat, ilvekset ja muut.

Varsin pitkältä tuntuva talvi alkaa lopulta jossakin vaiheessa kuitenkin sulaa kevääksi. Kaikki parashan on vasta edessä! Päivät pitenevät ensin hiljalleen ja lopulta vallan juosten. Loppumattomalta tuntuva lumi sulaa ja paljastaa altaan temmellyskentän. Virtaa on enemmän kuin moneen kuukauteen. On aika suursiivouksen! Joka aamu katse käy nurmenrajaa: ken kerkiää ensimmäisenä kurottaa kohti auringon ensisäteitä? Tuolta pilkistävät ujot krookukset! Täällä on jo helmililjoja. Kukahan tämänkin lie?

Lopulta koittaa kesä ja minä istun etuoven rappusilla syömässä jäätelöä ja mietin miten kaikki paras on vasta edesssä. Mies nukkuu päivät yövuorojensa jälkeen ja minä kaivan sillä välin pihalle uusia puita ja pensaita sen minkä autoon pystyn tunkemaan. Istutan siemenet ja kesäkukat ja juurekset. Katselen miten pörriäiset ja perhoset tanssivat apilaniityillä. Kerään muhkeita kukkakimppuja tontin liepeiltä. Tuen notkuvia marjapensaita ja nostan perunoita.

Ystävyys on priorisointikysymys

”Jos jollakin ei koskaan ole aikaa tavata, niin eikö se tarkoita, ettei häntä kiinnosta? Jos oikeasti haluaa viettää aikaa toisen kanssa, niin silloin sille tekee tilaa kalenteriin.”

Tällaisen helmen tokaisi eräs nuoruudentuttuni joskus viime vuosikymmenen alussa. Hänellä kyse taisi olla deittisovellusystävyyksistä, mutta olen kuitenkin kuljettanut tuota parikymppisen miehen pohdintaa sydämessäni ja aika-ajoin kaivanut sen esille miettiessäni omia ystävyyssuhteitani.

Usein nimittäin tuntuu käyvän niin, että toisten tapaamisille ei tunnu löytyvän aikaa. Älkää vain ajatelko, että olisin jotakin äärimmäisen kiireinen ihminen, nimittäin en todellakaan ole. Usein työpäivän jälkeen sohvannurkaan hautautuminen vain tuntuu houkuttelevammalta ajatukselta kuin sosialisoiminen ja edes jokseenkin rationaalisten keskustelujen käyminen muiden kanssa. Itse siis priorisoin työpäivän jälkeisen latautumisen usein muun edelle.

Tunnen myös näitä ihmisiä, joilla on niin paljon ohjelmaa, että kalenterivaraus tapaamisen merkeissä on parasta tehdä jo muutamaa kuukautta ennen. Muutama näistä ihmisistä on sitten sellaisia, jotka saattavat ilmoittaa viime hetkellä, että eivät mitenkään pääsekään tulemaan. He priorisoivat jotakin meidän tai muiden tapaamisten edelle. Äärimmäisin tämän ihmisryhmän tyypeistä on hän, jonka kanssa asioista sopiminen on aivan älyttömän vaikeaa, koska hänen elämänsä on alati muuttuvaa sosiaalista tetristä.

Sen lisäksi, että mieluusti työpäivän jälkeen kääriydyn kerälle kissani viereen sohvalle olen myös hitusen saamaton ja tilaa vaativa mitä ihmissuhteisiini tulee. Harvemmin laitan tai kyselen kuulumisia, mutta olen silti olemassa tarvittaessa kaiken yleisen hälinän taustalla. Usein huomaan ajattelevani kuinka jollekin pitäisi laittaa viestiä ja sitten unohdan sen ihan yhtä nopeasti. Mitä kuuluu -viestin laittamiseen voikin mennä viikkoja, vaikka sen kirjoittamiseen ja lähettämiseen menee noin sekunti. Hups.

Muutama viikko sitten olin jälleen siinä tilanteessa, että minulla oli todella ihanan tuntuinen uusi yhteystieto puhelimessani, mutta viestin laittaminen vain oli jäänyt, vaikka se oli ollut useasti mielessä. Lopulta sain sen kahden sekunnin viestin laitettua ja muutamassa minuutissa oli kahvihetki sovittuna. Pyörittelin itselleni silmiä ja mietin, että eihän se nyt taas tämän vaikeampaa ollut. Tapaaminen tuli ja meillä oli niin mukavaa, että tajusin kohta olevan jo auringonlaskun aika ja seuraavana päivänä töitä. Voitti sohvannurkan ihan 100-0!

Moni varmasti samaistuu tähän arjen kiireeseen ja kuormittavuuteen, ettei ehdi edes yhtä pientä viestiä laittamaan – vaikka se puhelin olisi hyppysissä useita tunteja päivässä! Kuitenkin siinäkin on kyse priorisoinnista: laitanko viestin vai selaanko sosiaalista mediaa tai viihdeuutisia, tapaanko ystävääni vai katsonko televisiota/selaan puhelinta/tuijotan kattoon.

Olen päättänyt ryhdistäytyä tässä asiassa. Varsinkin nyt, kun työelämä on asettunut osaksi arkea ja palautunut normaaleihin mittasuhteisiin. Yritän paremmin tiedostaa sen, että hyvin monet meistä taitavat olla kuten minä, joten viestin laittaminen voi jäädä jopa viikoiksi. Yritän jatkossa olla useammin pelinavaaja, jolloin suurin kynnys eli ensimmäinen viesti on lähetetty. Yritän myös muistaa sen, että vaikka aamulla töihin mennessä olisin umpiväsynyt, niin viimeistään kaverin kahvipöydässä piristyy. Oikeastaan jo se, että saisin hilattua ajoittain keskustelukumppaneideni keski-ikää hieman alemmas nykyisestä 81 vuodesta, saattaisi vaikuttaa piristävästi.

Vilahtaen ohi menevi

Tällä viikolla Prismassa käydessäni järkytyin pahanpäiväisesti, kun puutarhapuolelle olivat ilmestyneet punaisen eri sävyissä leiskuvat syklaamit. Eihän me nyt mitenkään vielä tuossa vaiheessa vielä voida olla?! Takaisin varastoon!

Tämän hiljaiselon aikana olemme saaneet paljon aikaiseksi.

Olohuone sai mittumaarin tietämillä uudet tapetit. Myös pukuhuoneen on tarkoitus saada seinäpaperit pintaan parin seuraavan viikon aikana.

Ulko-ovi sai täysin uuden värin pintaansa.

Talvehtineista pelargoneista tuli muutamalla ravinnetikulla aikamoisia monstereita.

Viime vuonna aloittamani lavapuutarha muokkautui aivan uuteen uskoon.

Pihan hiljaista puskittumista on saatu estettyä raivaamalla paljon tuoksuvattua ja pihlaja-angervoa. Tällä hetkellä olen häviämässä angervolle 6-0, mutta Mies on luvannut hälyttää paikalle kaivurin.

Varsin rämäisessä kunnossa olleet marjapensaat kevenivät huomattavasti kasvukauden alussa, kun kävin heilumassa niiden kimpussa oksasaksilla.

Pihasaunan maalausprojekti on aloitettu, kenties saamme sen päätökseen tämän vuosikymmenen aikana.

Tiedossa on vielä ainakin sisäeteisen/porrastilan täysi uusiminen sekä isoisoäitini peruja olevien kangaspuiden kokoaminen nukkuma-aittaan. Jälkimmäisestä en voisi olla enää enempää innoissani! Kenties jo ensi kesänä pääsen paukuttamaan meille ensimmäisiä räsymattoja!

Vaikka kaikki tuntuu menevän ohi todella nopeasti, on tämä kesä silti tuntunut pitkältä. En sano, että odottaisin vielä talvea, joka tuntuu kolmesti niin pitkältä kuin kesä, mutta olen saanut jutun jujusta kiinni taas paremmin. Monesti olen löytänyt itseni istuskelemasta pihalla miettien miten ihanassa paikassa me juuri nyt olemmekaan. Miten kiitollinen olen Miehestä ja hänen perheestään sekä siitä, että saan olla osa kaikkea sitä ja samalla tätä.