Maailma on osterini

IMG_5528

Olen huomannut voinnissa huomattavaa parantumista. Kenties kyseessä on lähestyvä joulu, talvipäivänseisaus, työavainten lopullinen palauttaminen, stressin vähentäminen, joulukorttien kirjoittaminen tai musiikin kuuntelu kuulokkeista laittoman kovalla, mutta jossakin vaiheessa havahduin siihen, että tuntuu hyvältä. Ihan pirun hyvältä itseasiassa. 

Itseäni kampittava pieni ääni ei ole hävinnyt mihinkään, mutta olen voimistunut siinä määrin, etten enää jää kuuntelemaan sitä. Niin kuin olen aikaisemminkin kirjoittanut, yleensä sitä on itse itsensä suurin rajoittaja ja pahin lannistaja. Liiketoimintasuunnitelman laatiminen on ollut hyvä osa terapiaprosessia: on ollut pakko miettiä mitä osaamista ja vahvuuksia itseltä löytyy. Miksi kuvittelen olevani pätevä tähän hommaan? Miten kuvittelen luotsaavani firman yli ensimmäisistä kolmesta vuodesta? Miksi kenenkään kannattaisi rahoittaa tätä hommaa? 

Itsensä kanssa taisteleminen on todella uuvuttavaa, sillä 1.) taistelu jatkuu kellon ympäri joka päivä, 2.) omat häpeäpisteet, vajavuudet ja rajoitukset tietää tuskallisen hyvin jolloin 3.) on kovin helppoa härkkiä näihin arkoihin kohtiin. Vaatii aikamoista tahtotilaa ja itsevarmuutta osoittaa epäilykselle ovea ja ilmoittaa, ettei sille enää ole sijaa tässä talossa. Se kun aistii epävarmuuden aihionkin kilometrien päästä. Varsin viheliäinen kaveri ellen sanoisi!

Alan kuitenkin hiljalleen päästä kiinni taas siihen ajatukseen, että maailma on osterini – kaikki mihin uskon itseni pystyvän, on saavutettavissa. Ei varmastikaan sellaisia polkuja pitkin joita itse olen ajatellut, mutta jotenkin vain olen lopulta aina tainnut saada ne todella haluamani asiat. Määrätietoisuudella, sitkeydellä ja kärsivällisyydellä on päästy todella pitkälle. Toisinaan asioita hämmentämässä on ollut onnenkantamoinen tai muutama, mutta ilman rohkeita vetoja ei voi tulla maaleja. 

Olen oppinut tästä uupumishommasta todella paljon. Olen saanut nähdä äärirajani ja kävellä niitä pitkin. Olen kohdannut pään sisäiset demonini, noussut niiden tasolle ja tuijottanut niitä silmästä silmään. Tuijottanut niin pitkään, että ne ovat  lopulta alkaneet kutistua. Olen astunut ahdistuksen aallokkoon. Ollut riepoteltavana, mennyt mukana kun muuta en ole voinut, hukkunut, ajautunut rantaan. Kerännyt voimia ja astunut uudestaan. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Olen nähnyt kuinka vahva olen. Kuinka olen noussut. Olen noussut ennen ja nousen nyt. Olen nähnyt sen kaiken ja ollut tyytyväinen näkemääni.

Koko prosessin helmi avautui mieleeni, kun pesin eräänä iltana hampaita ja mietin vahvuuksiani. Minä en ole se henkilö, jolle ei sanota ei. Minä olen se, jolle halutaan sanoa kyllä. Nyanssiero on pieni, mutta merkittävä.

Tämän kirjoituksen myötä blogi hiljentyy joulunviettoon. Tavataan taas keskiviikkona 30.12.2020!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s