Koti ennen ja jälkeen

E11D7E91

Välillä jotain muutakin sillä suurin osa torpasta on viimeinkin päivitetty! Olen muutamia E&A kuvia julkaissut Instagramin puolella, mutta päivitys tänne blogin puolelle on jäänyt erinäisistä syistä. Luvassa siis tähän astisen muutoksen kokoava postaus paljolla kuvilla ja vähällä tekstillä eli todennäköisesti blogin historian pisin julkaisu.

Hommahan aloitettiin yläkerran makuukammarista. Koko yläkerta oli vaalean sininen, yhdistettynä mäntyiseen kattopanelointiin ja harmaaseen muovimattoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Processed with MOLDIV

IMG_0376(1)

IMG_0725

Vieressä oleva sininen kamari päätettiin pitää sinisenä, jotta historiaa saataisiin sen kautta säilytettyä. Sinisen Rantakukan kaveriksi yhdistettiin vaaleaksi vahattu sormipaneeli ja katto maalattiin koko yläkerrassa valkoiseksi.

IMG_9500

IMG_0214

IMG_1296

IMG_1298

Alakerrassa ensimmäisenä uudistettiin tupaa, jonne tulevaisuudessa toivon kokonaisuuteen paremmin istuvaa keittiötä. Kuten Instagraminkin puolella totesin, valkoinen ei aina ole parempi. Vai mitä mieltä olette?

IMG_7511

IMG_9094(1)

Processed with MOLDIV

Kuluneen kesän aikana myös olohuone sai uuden ehjän ja puhtaan (!) tapetin sekä yhdelle seinälle jatkettiin tuvasta tuttua helmipaneelia, jolloin koko homma nivoutui yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Olohuoneesta ei kuitenkaan harmikseni ollut yhtäkään kunnollista jälkeen kuvaa, joten joskus toiste sitten.

Myös uudispuolen pukuhuone koki pienen päivittämisen tapettien merkeissä. Tämän tilan tapettia etsittiin p i t k ä ä n, mutta sosiaalisen median kautta löytyi tämä ihastuttava Bellis ja se oli siinä. Ennen kuvat tilasta ovat mystisesti kadonneet, mutta tila oli alunperin täysin valkoinen kuten aikaisempaan tyyliin on kuulunut.

Ulkoeteisen seinät tapetoin puolestaan keväällä Miehen ollessa töissä. Homman jatko odottelee vielä kypsymistä ja siskonpaneeleja. Ulkoeteisen ennen kuvat ovat näemmä harmillisesti hävinneet puolen vuoden koekäytössä olleen Huawein tyhjentämisen mukana (en sopeutunut).

IMG_1302

Processed with MOLDIV

HUHHUH! En tiedä mitä mieltä ruudun toisella puolella ollaan, mutta minä olen muutokseen todella tyytyväinen. Meidän kotimme on muuttunut aivan ihanaksi olematta mitään liikaa tai liian vähän. Erittäin suuri kiitos kuuluu tietenkin Miehelle, joka on alusta asti varsin varauksetta luottanut visioihini, vaikka en ole itsekään ollut valinnoistani aina aivan varma.

Vielä olisi jäljellä vessan sekä porrastilan uusiminen, mutta jos nyt ei puhuttaisi remontista ainakaan hetkeen!

Maailma on osterini

IMG_5528

Olen huomannut voinnissa huomattavaa parantumista. Kenties kyseessä on lähestyvä joulu, talvipäivänseisaus, työavainten lopullinen palauttaminen, stressin vähentäminen, joulukorttien kirjoittaminen tai musiikin kuuntelu kuulokkeista laittoman kovalla, mutta jossakin vaiheessa havahduin siihen, että tuntuu hyvältä. Ihan pirun hyvältä itseasiassa. 

Itseäni kampittava pieni ääni ei ole hävinnyt mihinkään, mutta olen voimistunut siinä määrin, etten enää jää kuuntelemaan sitä. Niin kuin olen aikaisemminkin kirjoittanut, yleensä sitä on itse itsensä suurin rajoittaja ja pahin lannistaja. Liiketoimintasuunnitelman laatiminen on ollut hyvä osa terapiaprosessia: on ollut pakko miettiä mitä osaamista ja vahvuuksia itseltä löytyy. Miksi kuvittelen olevani pätevä tähän hommaan? Miten kuvittelen luotsaavani firman yli ensimmäisistä kolmesta vuodesta? Miksi kenenkään kannattaisi rahoittaa tätä hommaa? 

Itsensä kanssa taisteleminen on todella uuvuttavaa, sillä 1.) taistelu jatkuu kellon ympäri joka päivä, 2.) omat häpeäpisteet, vajavuudet ja rajoitukset tietää tuskallisen hyvin jolloin 3.) on kovin helppoa härkkiä näihin arkoihin kohtiin. Vaatii aikamoista tahtotilaa ja itsevarmuutta osoittaa epäilykselle ovea ja ilmoittaa, ettei sille enää ole sijaa tässä talossa. Se kun aistii epävarmuuden aihionkin kilometrien päästä. Varsin viheliäinen kaveri ellen sanoisi!

Alan kuitenkin hiljalleen päästä kiinni taas siihen ajatukseen, että maailma on osterini – kaikki mihin uskon itseni pystyvän, on saavutettavissa. Ei varmastikaan sellaisia polkuja pitkin joita itse olen ajatellut, mutta jotenkin vain olen lopulta aina tainnut saada ne todella haluamani asiat. Määrätietoisuudella, sitkeydellä ja kärsivällisyydellä on päästy todella pitkälle. Toisinaan asioita hämmentämässä on ollut onnenkantamoinen tai muutama, mutta ilman rohkeita vetoja ei voi tulla maaleja. 

Olen oppinut tästä uupumishommasta todella paljon. Olen saanut nähdä äärirajani ja kävellä niitä pitkin. Olen kohdannut pään sisäiset demonini, noussut niiden tasolle ja tuijottanut niitä silmästä silmään. Tuijottanut niin pitkään, että ne ovat  lopulta alkaneet kutistua. Olen astunut ahdistuksen aallokkoon. Ollut riepoteltavana, mennyt mukana kun muuta en ole voinut, hukkunut, ajautunut rantaan. Kerännyt voimia ja astunut uudestaan. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Olen nähnyt kuinka vahva olen. Kuinka olen noussut. Olen noussut ennen ja nousen nyt. Olen nähnyt sen kaiken ja ollut tyytyväinen näkemääni.

Koko prosessin helmi avautui mieleeni, kun pesin eräänä iltana hampaita ja mietin vahvuuksiani. Minä en ole se henkilö, jolle ei sanota ei. Minä olen se, jolle halutaan sanoa kyllä. Nyanssiero on pieni, mutta merkittävä.

Tämän kirjoituksen myötä blogi hiljentyy joulunviettoon. Tavataan taas keskiviikkona 30.12.2020!

Kaikella on tarkoituksensa (ja se on ihan totta!)

Kuluneen vuoden aikana olen kertonut kuinka ajattelin uraani ja kieltäydyin vakipaikasta, miten en  tullutkaan valituksi hakemaani vakipaikkaan ja miten lopulta kaikki päättyi töistä poisjäämiseen työuupumuksen vuoksi. Joku voisi kysyä, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä. Kysyjälle vastaisin, että juuri niin kuin pitikin todennäköisesti. Ihminen suunnittelee ja Jumala nauraa, kuten työkaverillani oli tapana Tampereella sanoa.

Keväällä hakemani vakanssi, josta lopulta kohteliaasti kieltäydyin, on ollut uudelleen haussa kahdesti ellei kolmesti. Se kertonee paikasta jo jotakin. Tiedän myös, että kieltäydyin oikeista syistä eikä paikan ottaminen vastaan vain vakinaisuuden vuoksi olisi palvellut lopulta ketään. En ole katunut päätöstäni kertaakaan. 

Vaikka syksyisen rekrytoinnin lopputulos oli aikamoinen pettymys, olen nyt lähinnä helpottunut, etten tullut valituksi. Uutta kollegaa perehdyttäessä esille nousi erinäisiä seikkoja, jotka lopulta tekivät sopimuksen jatkamatta jättämisestä varsin helppoa. Olen kiittänyt itseäni myös siitä, että olen kiltisti maksanut alusta asti liiton ja kassan jäsenyyttä. Syksyinen auton päivittäminen nimittäin söi varsin kiitettävästi puskurivarojani, eli tililläni ei todellakaan ole sitä 10 000 euroa silloin, kun sitä tarvitsisin

Ilman kuluneen vuoden farssia en todennäköisesti olisi sisuuntunut siinä määrin, että olisin tosissani alkanut purkamaan yritysvihkoni ajatelmia ihan oikeaksi liiketoimintasuunnitelmaksi. Negatiivisen energian kanavoimisella johonkin järkevään voi tulla varsin hyvää lopputulosta (ja raivollahan tätä remonttiakin on tehty). Voihan toki olla, että koko homma vielä kariutuu johonkin, mutta sitten tilalle tulee jotakin muuta.

Vääjäämättömästi alkaa näyttää siltä, että kaikilla onnenkantamoisilla ja vastoinkäymisillä on ollut tarkoituksensa ja liikkeelle paneva voimansa. Jostakin syystä olen tavannut oikeita ihmisiä, kuullut oikeita asioita ja ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jokin tarkoitus silläkin on, että kulkeuduin kaikkien mutkien kautta tänne Kajaaniin ja oikeastaan olen varsin utelias käymään senkin (arvatenkin kivikkoisen) polun, että lopulta joskus näen mikä tarkoitus tällä on lopulta tarinassani ollut.

Kahdeksan faktaa minusta

Uupumusulostulon jälkeen kävijämäärät ovat nousseet ihan uusille leveleille – kiitos jokaiselle kävijälle, arvostan sitä todella. Sain kahdeksan faktan haasteen Instagramin puolella kuluneen syksyn mittaan ja vastasinkin siihen siellä. Ne vastaukset löytyvät tallennettuina kohokodista It’s me!. Koska uusia kävijöitä on kuitenkin niin reilusti, niin jonkinlainen esittely tuntuisi olevan enemmän kuin paikallaan. Tässä siis kahdeksan faktaa minusta, joista osa varmasti on vanhoille lukijoille jo tuttujakin.

  1. Olen suomihybridi. Vanhempani tapasivat sattumalta molempien ollessa lomareissulla Kreikassa kultaisella 80-luvulla ja eeppinen rakkaustarina sai alkunsa. Minulla on kaksoiskansalaisuus, mutta en ole kaksikielinen. Ei, en ole siitä harmissani, sillä on turha tuhlata energiaansa asioihin, joihin ei voi vaikuttaa.
  2. Olen syntynyt ja kasvanut Porissa, viettänyt etsikkovuoteni Tampereella, opiskellut Lappeenrannassa ja kulkeutunut rakkauden perässä Kajaaniin, jossa tälläkin hetkellä pieni mutta sitäkin rakkaampi torppamme sijaitsee. 
  3. Elämäni parhaimpia päätöksiä oli jäädä oman kylän pieneen lukioon ja kasvaa kolme vuotta ihmiseksi ilmaisutaidonlinjalla. En ole koskaan halunnut näyttelijäksi tai nauttinut esillä olosta/huomion keskipisteenä paistattelusta, mutta ajattelin linjan olevan yleishyödyllinen muillekin kuin tulisieluisille taiteilijanaluille. Luulen, että kasvaminen niin avoimessa, rehellisessä, herkässä, kunnianhimoisessa ja luottamuksellisessa yhteisössä on jättänyt minuun parhaan ja lähtemättömimmän jälkensä. 
  4. Tein Tampereella töitä vaikka 16 tuntia vuorokaudessa ja sen lisäksi toimin Pelastakaa Lapset ry:n vapaaehtoisena tukiperheenä mitä suloisimmille sisaruksille. Voisin hyvin kuvitella tulevaisuudessa toimivani esimerkiksi sijaisperheenä, mutta Miehellä saattaa olla asiaan sana sanottavana.
  5. Olen vanhempieni esikoinen ja minulla on kaksi pikkuveljeä. Molemmat meinasivat reputtaa ruotsin koulussa valmistumisen kynnyksellä, joten autoin heitä hieman. Nyt tyypit nostavat kaksinkertaista liksaa omaani verrattuna. Alavalintakysymyksiä kuulemma.
  6. Olen golf-sukuni musta lammas. Suoritin Green Cardin kahdeksantoistakesäisenä sillä ehdolla, ettei kanssani käydä enää koskaan keskustelua siitä aionko osallistua jokakesäiseen sukugolfiin. Tasoitukseni on 54. (Ajattelin kuitenkin käydä ensi kesänä vähän kokeilemassa vieläkö swingi taipuu… ja jos siellä joku sukulainen tätä lukee, niin ei en tule sukugolfiin ! ) 
  7. Mielestäni periaatteen ihmiset ovat vain rasittavia vaikeilijoita, jotka eivät yleensä osaa perustella päätöksiään pitävästi, vaan nojaavat periaatteisiinsa. Kuitenkin kuten huomata voimme, olen itsekin golfin suhteen periaatteen nainen.
  8. Rakastan hyvin haudutettua, runsasaromista mustaa teetä, neulon sukkaparin päivässä sille tuulelle sattuessani, kauniit paperiset kalenterit ja vihkot ovat heikkouteni, joulussa valmistelu ja odottaminen on parasta, elän elämääni varsin intuitiivisesti ja olen suurien tunteiden nainen.

Siinäpä niitä oli. Loput saatte selvittää itse!

Oikein suloista joulunodotusta itse kullekin!

Vuoden kootut luonnokset

2015-12-1713.40.23

Kuva on kierrätetty ja otettu sekä julkaistu jo pari vuotta sitten.

Jälleen yksi vuosi lähenee loppuaan. Minulle henkilökohtaisesti se tarkoittaa uutta kaunista paperikalenteria sekä blogin luonnoslaatikon perkaamista. Juttuja tulee kirjoitettua, mutta vain osa näkee lopulta päivänvalon.  Lueskellessa pöytälaatikkoon jääneitä ajatelmia, törmäsin tähän viime helmikuussa (?) aloittamaani kirjoitukseen ja koin epäuskoista hilpeyttä. Jätin jutun julkaisematta, koska eihän tällaista nyt voi julkaista: pitää olla kiitollinen työstä ja laadilaa, vaikka todellisuudessahan kiitollisuutta ei tarvitse tuntea vain siksi, että jollekin muulle voi tulla muuten asiasta paha mieli.

Jos pitäisi kiteyttää edellinen vuosi kolmeen sanaan, ne olisivat haistakaa kaikki paska. Omissa nahoissaan on ollut varsin nihkeää olla, eikä mitenkään päin ole tuntunut löytyvän hyvää asentoa. Pääasiallisesti syytän tästä uutta hienoa työtäni, joka pääsääntöisesti tuntuu ottavan enemmän kuin antavan. Vuoteen on myös mahtunut niin paljon suuria muutoksia, että vähemmästäkin rutiinien rakastaja hermostuu.

Uusi vuosikymmen ei alkanut kovinkaan hehkeästi: ensimmäisen kuukauden aikana tuli Australian maastopalot, Kiinan koronavirus, Trumpin Iran-sekoilut ja Asikaine lopetti bloggaamisen. Kyllä sanon, että ei hyvin mene (kenelläkään).

Vuodenvaihteen jälkeen tapahtui jokin naksahdus ja olen saanut taas nukuttua yöni. Se on helpottanut monia asioita. Sähköposti on ruuhkautunut puutarhamyymälöiden siemenkuvastoista ja kaikenlaisesta muusta puutarhahommeliinista. —

Heiskala | Nimetön luonnos

Olin jo ehtinyt unohtaa viime vuotisen epämukavuuden, vaikka hatarissa mielikuvissa saattaa olla jonkinlaisia katkelmia siitä kuinka joinakin aamuina kuivattelin silmäkulmia ennen töihin menoa autossa. Tai istuin autossa keskellä päivää vain hengittämässä ja tuijottamassa ulos ennen kuin lähdin asiakkaalle ihan piin kovana ammattilaisena. Ja sitten Asikainenki lopetti bloginsa. En anna ikinä anteeksi. Töiden osalta kevään pelasti aivan ihana opiskelija, jota luotsasin parhaan osaamiseni mukaan alan saloihin. Harjoittelu lopetettiin sanoihin aloitit opiskelijana, lopetat ystävänä.

Löysin myös toisen julkaisemattoman kirjoituksen huhtikuulta, jossa avasin ensimmäistä vuottani uuskajaanilaisena:

Toden totta siitä on jo reilu vuosi, kun siirsin kissat, koirat ja kirjat tänne Kajaaniin – uskomatonta! En sano, että aika olisi mennyt nopeasti, sillä onhan tämä ollut varsin eriskummallinen (valo)vuosi.

Viime vuoden huhtikuussa kouluttauduin vielä vauvauinnin ohjaajaksi, mutta tein altaitakin aina harjoittelusta päästyäni. Myös lauantaisin klo 7:30. Hullu nainen! Tätä ennen olin tykittänyt opinnot purkkiin nopeutetusti, jotta pääsin ylipäätään muuttamaan.

Kun olimme eläneet auvoista avoparin arkea 26 päivää, Mies kertoi, että hänen olisi mahdollista päästä työkomennukselle määrittämättömäksi ajaksi parin sadan kilometrin päähän. Ok! Kuukauden kuluttua Mies sitten lähti ja palasi vasta ruskan leiskuessa. Btw, ruska oli mieletön enkä ole koskaan nähnyt niin mahtavaa maaruskaa kuin viime syksynä!

Kesän elin mieletöntä honeymoonia talon, rakkauden, elämän ja Kajaanin kanssa. Kaikki oli älyttömän kivaa paitsi ruohonleikkuu isolla pihalla yksin. Vedin kesäuimakouluja, kuopsutin pihamaalla auringon noususta uuteen nousuun ja remontoin vähän sitä sun tätä.

Elokuussa aloitinkin hieman yllättäen työt fysioterapeuttina muutamaa kuukautta ennen valmistumistani. Surkeiden sattumusten summana kuukausista ennen valmistumista tulikin yksi elämäni karmeimmista ajanjaksoista, kun yritin saada viimeiset koulutehtävät kasaan ja päästä selvyyteen siitä mitä minun pitäisi uudessa työssäni tehdä ilman perehdytystä. Myös Mies palasi komennukseltaan näihin aikoihin ja välillä oli varsin myrskyisää, kun kaksi erillistä arkea iskettiin yllättäen taas yhdeksi ja molemmat olivat vähän väsyneitä.

Lokakuusta helmikuuhun meni sanalla sanoen sumussa. Sitä yritti vain selviytyä pimeydestä, lumesta, lasien skrapaamisesta, huonokuntoisista teistä —

Heiskala | Julkaisematon luonnos: Vuosi uuskajaanilaisena

Hullu vuosi. Oikeastaan niitä on takana nyt jo useita peräkkäisiä, joten en enää ihmettele miksi aina uuden julkaisun otsikkoa miettiessä olen meinannut kirjoittaa ”En jaksa mitään.”. Sen lisään kuitenkin, että minne vain Kajaanissa olen mennytkin, niin minut on poikkeuksetta otettu vastaan todella lämpimästi ja ilolla. Olen nauttinut elämästäni ja kotiutunut ihan siinä määrin, että ajatukset paluumuutosta etelään ovat, jos eivät nyt peruuntuneet, niin ainakin lykkääntyneet. Siitäkin huolimatta, että kesällä Mieheltä kysyessäni mitä yhteistä meillä hänen mielestään on, hän vastasi hetken mietittyään ”arki”. Van se välttää, jos niin päättää.