Vaikka tekisin parhaani, ei se aina riitä – ja se on ihan ok

Olen ollut nyt kaksi viikkoa sivussa töistä enkä enää palaa. Olen täyttänyt päiväni erilaisilla toiminnoilla: neulomisterapiaa, metsäterapiaa, musiikkiterapiaa, leipomisterapiaa, lenkkiterapiaa, saunomisterapiaa, ystävän kanssa nauruterapiaa. Puhuttelen itseäni lämmöllä, silitän, paijaan ja rutistan. Katson itseäni hyväksyen ja rohkaisten. Minä olen tarpeeksi, minä riitän. Rakastan itseni taas ehjäksi ja vahvaksi kuten aikaisemmillakin kerroilla.

Muistan viime kerran edelleen hyvin. Yhdeksätoistakesäisen tuskan, kun rakkaus ei riittänytkään korjaamaan kaikkea. Pettymyksen itseeni ja toiseen osapuoleen. Olin ollut naiivi rakkauden suhteen ja sen lisäksi rakentanut identiteettini ja elämäni kumppanini varaan. Niitä raunioita raivatessa opin valtavasti.

Vaikka tekisi aina parhaansa, se ei välttämättä riitä. Ja se on ihan okei. Harvat asiat ovat vain omasta toiminnastani kiinni, sillä emme elä tyhjiössä. Joskus kaikki menee päin helvettiä, eikä sille voi yhtään mitään.

Konkreettisimmin tämä tuli esille kenties viime maaliskuussa, kun menetin auton hallinnan alennetusta ajonopeudesta huolimatta kahdesti samassa mutkassa. Toisella kerralla auton ohjautuessa vastaantulevien kaistalle ja alkaessa kääntyä poikittain jatkaakseen hallitsemattomasti penkereen yli, oli vain hyväksyttävä asia, kiitettävä isää turvavöiden käytön ehdottomuudesta, suljettava silmät, rutistettava ohjauspyörästä ja toivottava parasta.  Kovasta lopputärähdyksestä huolimatta edes hiuskarvaa ei katkennut.

Loppujen lopuksi me olemme kaikki vain matkustajia hallinnantunteestamme huolimatta. Se ei tokikaan tarkoita, että pitäisi lopettaa yrittämästä, sillä omalla toiminnallaan voi vaikuttaa asioihin. Elämän tärähdyksissä on hyvä pyrkiä optimoimaan olosuhteita parhaan taitonsa mukaan: kiinnittää turvavyö, tutustua hallintalaitteisiin, sopeuttaa toimintaansa olosuhteisiin ja pyrkiä ennakoimaan. Toisinaan sitä voi löytää itsensä liftaamasta, mutta ei se mitään. Matka jatkuu ja tulee uusia mahdollisuuksia onnistua.

Minähän en (työ)uuvu!

Olen tehnyt varsin nolon virheen. Ajattelin aikaisemmin, että työuupumus on niiden kilttien työntekijöiden ongelma, jotka eivät osaa sanoa töissä ei ja pitää puoliaan. Sellainen suorittajanaisten ja kilttien tyttöjen syndrooma. Haluankin pyytää anteeksi kapeaa ajatustani ja törkeää niputtamista, sillä uupumisen syitä on yhtä monta kuin on uupujaakin. Ennen kaikkea olen harmissani siitä, että oivalsin asian vasta itse töistä sivuun jäätyäni ja oman uupumuksen syitä ruotiessani.

Uupumus voi yllättää, vaikka yrittäisi kuinka olla askeleen edellä. Vetäisi määrätietoisesti rajoja itsensä ja työn väliin, pitäisi tauot, säännöstelisi kuorman määrää sen minkä pystyy. Vannoisi, että minähän en uuvu. Pidän itsestäni huolta. Olen hyvä työntekijä.

Täällä minä(kin) nyt kuitenkin olen, määrittelemättömän mittaisella sairaslomalla keräämässä pään sisäisistä riekaleista sen mikä pelastettavissa on. En aio avata uupumiseni syitä tämän tarkemmin, ettei asiasta synny väärinkäsityksiä tai turhaa pahaa mieltä.

Sen sanon, ettei työuupumuksen vuoksi töistä pois jäämistä tarvitse hävetä. Täällä rajan toisella puolen sitä on helpompi huudella, mutta se on ihan totta. Yksikään työpaikka ei ole terveyden menettämisen arvoinen. Harvempi meistä on työssään korvaamaton ja jos onkin, niin sekin on varsin kohtuuton vaatimus.

Pelkäsin kovasti lääkärille menemistä. Pelkäsin sitä, etten osaa ilmaista hätääni, en tule kuulluksi tai ymmärretyksi. Pelkäsin tulevani leimatuksi ja ennen kaikkea pelkäsin, että joutuisin vielä yrittämään skarpata yhden aamun, päivän ja illan.

Kynnys sairaslomalle jäämisessä oli valtava. Rakastin työtäni ikääntyneiden kanssa. Työni oli minulle merkityksellistä ja tein sitä ilolla. Pidin työtovereistani ja yhteistyötahojemme edustajista. Lopulta sekään ei kuitenkaan enää riittänyt, joten oli aika ohjata itsensä jäähyn kautta pukuhuoneeseen.

Tavoitteenani on olla taas tammikuussa, jos ei nyt elämäni voimissa, niin ainakin työkykyinen. Teen aktiivisesti töitä sen eteen, että saisin itseni mahdollisimman nopeasti taas kasaan ja kohentamaan strategiaani työelämästä selviämiseen. Tunnistan prosessissa saman kaavan kuin muissakin elämäni eroprosesseissa: asian käsittely perinpohjin, tilanteeseen johtaneiden syiden selvittäminen, toiminnankorjaussuunnitelma, ratkaisut ja täytäntöönpano.

Työterveyslääkäri oli huolistani huolimatta lämmin ja ymmärtäväinen. Minun kävi häntä hieman sääliksi, sillä avauduin kolminkertaisella nopeudella siihen nähden mitä hän ehti kirjata. Varattu aika oli kuitenkin niin lyhyt ja minun sydämeni niin raskas, ettei lääkärillä jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella välillä varsin typertyneen näköisenä minun tarinaani.

Olen vasta toipumiseni ensimetreillä ja tiedän tämän olevan varsin raskas ja kuluttava prosessi. Toivon viheltäneeni pelin poikki tarpeeksi ajoissa, jotta elimistöni ei turhaan herkistyisi stressille ja voisin jatkossakin työskennellä riemulla minulle tärkeiden asioiden parissa. Jäin töistä sivuun ennen totaalista katkeamista ja suosittelen muillekin avun hankkimista ennen sitä aamua, jona ei pääse enää ylös vuoteesta. Minulla se oli jo aivan liian lähellä.