Viime viikonloppuna lueskelin Raili Mikkasen Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi) ja katselin kuinka hohtavat haavat ripottelivat nurmelle kultasadetta. Aurinko paistoi kuulaasti ja olo oli seesteinen.

Edellisenä päivänä sain kuulla töissä, ettei minua oltu valittu hakemaani vakanssiin. En ollut pettymykseni kanssa yksin, vaan pahimmalta tuntui huomata kuinka pettyneitä kaikki muut olivat puolestani.

Tapasin kollegan kanssa samaisena iltana paikallisessa ravintolassa afterwörkkien merkeissä. Kuinka terapeuttista olikaan yhdessä puida tapahtunutta vääryyttä. Metodiksi valitsimme hyvää ruokaa, pullo skumppaa ja pari drinkkiä vielä myöhemmin -terapian. Nukkumassa olimme kymmeneltä.

Kunnon rypemisen jälkeen luin aurinkoisena lauantaina kirjaa Minna Canthin tyttäristä ja olo oli tyyni. Jos suljettujen ovien jälkeen ei näytä avautuvan uusia, on aika ottaa moottorisaha käteen ja tehdä sellainen. Niinpä aloin kirjoittaa viimeinkin paperille liiketoimintasuunnitelmaa ja istutin Miehen alas keskustelemaan lähitulevaisuudesta.

Edellä mainittujen pikkuhäppeninkien lisäksi elämä on ollut mukavan tasaista. Näivettyneiden kesäkukkien vaihtamista kanerviin, puiden kantamista sisälle, lattialämmityksen päälle laittamista, varpaankynsien lakkaamista syvän punaisiksi, rauhoittumista ja käpertelyä.

Tulevien viikkojen aikana aion kuunnella pitkään pölyttymässä ollutta Ed Sheerania, pysähtyä ihastelemaan taitekohdassa olevaa luontoa, haravoida nurmelle ilmestynyttä lehtimattoa ja syyslomailla perheeni kanssa. Sillä niin kuin Vexi Salmikin asian sanoitti maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille. Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.