Suru ottaa muotoaan Kinder Buenona ja siivoamisena. Aivot raksuttelevat herkeämättä. Miettivät jäikö jotakin tärkeää sanomatta tai tekoja tekemättä. Olisinko voinut olla parempi, käydä useammin, ehkä soittaa? Ne raksuttavat kolme päivää, kunnes kaikki on mietitty moneen kertaan ja saatettu päätökseen.

Minä katson miehelle tekemääni remontti diaesitystä, jonka olen näyttänyt viikkoa aikaisemmin. Hän piti ajatuksistani, värimaailmoistani, ehdottamistani ratkaisuista. Jopa oma mehiläispesä sai varauksettoman siunauksen.

Kaivan kaapistani esille laatikon, jossa ovat kaikki saamani kirjeet ja kortit. Mietin pikkuveljeä, joka kysyi joululomalla hämmentyneenä, miksi olin laittanut hänen muistolaatikkoonsa jotain vanhoja kortteja. ”Joskus voi tulla sellainen aika, jolloin niitä on kiva lueskella.” minä olin vastannut tietämättä, että siihen menisi vain muutama viikko.

Selaan Muun maan mummin kanssa käytyä WhatsApp keskustelua ja tallennan puhelimeeni kaikki kuvat. Se kaikki tuntuu yhtäkkiä niin kovin tärkeältä: jouluna ja uutena vuotena lähetetyt viestit, hänen lähettämänsä kissavideot ja minun lähettämäni kuvat eläimistä ja Suomesta.

Samalla suunnittelen perustavani keväällä muutaman kasvilaatikkoviljelmän Korpeen. Minttua. Mansikoita. Salaattia. Raparperia. Perunoita. Porkkanoita. Muutama omenapuu. Mustaseljapensaita.

Elävien on jatkettava elämää.