Kysyi opiskelukaverini, joka lukee nykyään julkisen salaista blogiani. Asiaa hetken mietittyäni totesin, että ei, ei pelota. Ei pelota, vaikka blogi on ollut koko syyskuun yhtä alapääjuttua.

Minun blogistani on puhuttu ikävän sävyisesti selkäni takana, samalla kun minulle on työpaikalla iloisesti moikkailtu. Minun blogiani saattavat lukea tulevat työnantajani (eli siis minä) ja ehkäpä asiakkaatkin. Sitten on se legendaarinen: kaikkin minkä lataat nettiin, jää sinne.

Blogi on kuitenkin blogi: irrallisten ajatusten, hetkien ja tunnelmien kohtaamispaikka.

On olemassa rajoja. Omia ja muiden ja niitä kaikkia täytyy kunnioittaa. Saatan kirjoittaa Entisestä lauseen siellä toisen täällä, saatan kirjoittaa Hänestä tai saatan mainita muita hahmoja blogissa. Otan sekunnin tuolta, tunteen täältä ja hetken jostakin muualta – ja kokoan niistä kirjoituksen. Kirjoitan siltä miltä asiat minusta tuntuvat, kuinka minä ne koen. On myös olemassa asioita, paljonpaljonpaljon asioita, jotka eivät kuulu kenellekään muulle kuin asian omaisille.

Kun kirjoitan lyyrisempää lumosta aika, paikka ja asiat sekoittuvat. On asioita jotka haluan kauneudessaan jakaa, mutta samalla pitää ne itselläni ja suojella läheisiäni. Siksi kirjoitukset ovat ajassaan, paikassaan ja kuvailussaan leveävetoista laveeraamista.