Paras on vasta edessä

Ennen olin täysin syksy- ja talvi-ihminen. Ei voinut olla mitään parempaa kuin kuulaat syysaamut, kuurainen maa, intensiivisesti loimuava ruska ja lopulta kaiken alleen peittävä lumi. Edelleen syksy on vuodenajoista lempilapseni, mutta olen havainnut itsessäni myös muutosta.

Jotenkin hassusti olen alkanut ajatella jokaisen vuodenajan taitteessa sitä, miten paras on vasta edessä. Toki nythän paras on tietenkin vasta edessä, sillä ihan pian koittaa sadonkorjuun aika ja tulee ihanista ihanin syksy. Kaiken riekkumisen jälkeinen rauhoittumisen aika. Syksyisin olen väsynyt ja vähän nuupahtanut, mutta niinhän se kai kuuluukin olla. Kun pimeys lisääntyy, on luonnollista tarvita enemmän aikaa lepäämiseen.

Kun syksy sitten alkaa olla ohi, ajattelen jälleen kaiken parhaan olevan vasta edessä. Tulee talvi. Höyryävä hengitys, leivinuunin pehmeä lämpö, huopikkaiden alla narskuva hanki, tähtikirkkaat yöt, auringon kelmeä kirkkaus. Voiko ollakaan mitään kauniimpaa? Matot pestään hangessa ja vuodevaatteet raikastetaan paukkuvassa pakkasessa. Vaikka pihalla ei näy ketään, paljastaa lumivaippa salaiset kulkijat: jänikset, tirpat, ilvekset ja muut.

Varsin pitkältä tuntuva talvi alkaa lopulta jossakin vaiheessa kuitenkin sulaa kevääksi. Kaikki parashan on vasta edessä! Päivät pitenevät ensin hiljalleen ja lopulta vallan juosten. Loppumattomalta tuntuva lumi sulaa ja paljastaa altaan temmellyskentän. Virtaa on enemmän kuin moneen kuukauteen. On aika suursiivouksen! Joka aamu katse käy nurmenrajaa: ken kerkiää ensimmäisenä kurottaa kohti auringon ensisäteitä? Tuolta pilkistävät ujot krookukset! Täällä on jo helmililjoja. Kukahan tämänkin lie?

Lopulta koittaa kesä ja minä istun etuoven rappusilla syömässä jäätelöä ja mietin miten kaikki paras on vasta edesssä. Mies nukkuu päivät yövuorojensa jälkeen ja minä kaivan sillä välin pihalle uusia puita ja pensaita sen minkä autoon pystyn tunkemaan. Istutan siemenet ja kesäkukat ja juurekset. Katselen miten pörriäiset ja perhoset tanssivat apilaniityillä. Kerään muhkeita kukkakimppuja tontin liepeiltä. Tuen notkuvia marjapensaita ja nostan perunoita.

Ystävyys on priorisointikysymys

”Jos jollakin ei koskaan ole aikaa tavata, niin eikö se tarkoita, ettei häntä kiinnosta? Jos oikeasti haluaa viettää aikaa toisen kanssa, niin silloin sille tekee tilaa kalenteriin.”

Tällaisen helmen tokaisi eräs nuoruudentuttuni joskus viime vuosikymmenen alussa. Hänellä kyse taisi olla deittisovellusystävyyksistä, mutta olen kuitenkin kuljettanut tuota parikymppisen miehen pohdintaa sydämessäni ja aika-ajoin kaivanut sen esille miettiessäni omia ystävyyssuhteitani.

Usein nimittäin tuntuu käyvän niin, että toisten tapaamisille ei tunnu löytyvän aikaa. Älkää vain ajatelko, että olisin jotakin äärimmäisen kiireinen ihminen, nimittäin en todellakaan ole. Usein työpäivän jälkeen sohvannurkaan hautautuminen vain tuntuu houkuttelevammalta ajatukselta kuin sosialisoiminen ja edes jokseenkin rationaalisten keskustelujen käyminen muiden kanssa. Itse siis priorisoin työpäivän jälkeisen latautumisen usein muun edelle.

Tunnen myös näitä ihmisiä, joilla on niin paljon ohjelmaa, että kalenterivaraus tapaamisen merkeissä on parasta tehdä jo muutamaa kuukautta ennen. Muutama näistä ihmisistä on sitten sellaisia, jotka saattavat ilmoittaa viime hetkellä, että eivät mitenkään pääsekään tulemaan. He priorisoivat jotakin meidän tai muiden tapaamisten edelle. Äärimmäisin tämän ihmisryhmän tyypeistä on hän, jonka kanssa asioista sopiminen on aivan älyttömän vaikeaa, koska hänen elämänsä on alati muuttuvaa sosiaalista tetristä.

Sen lisäksi, että mieluusti työpäivän jälkeen kääriydyn kerälle kissani viereen sohvalle olen myös hitusen saamaton ja tilaa vaativa mitä ihmissuhteisiini tulee. Harvemmin laitan tai kyselen kuulumisia, mutta olen silti olemassa tarvittaessa kaiken yleisen hälinän taustalla. Usein huomaan ajattelevani kuinka jollekin pitäisi laittaa viestiä ja sitten unohdan sen ihan yhtä nopeasti. Mitä kuuluu -viestin laittamiseen voikin mennä viikkoja, vaikka sen kirjoittamiseen ja lähettämiseen menee noin sekunti. Hups.

Muutama viikko sitten olin jälleen siinä tilanteessa, että minulla oli todella ihanan tuntuinen uusi yhteystieto puhelimessani, mutta viestin laittaminen vain oli jäänyt, vaikka se oli ollut useasti mielessä. Lopulta sain sen kahden sekunnin viestin laitettua ja muutamassa minuutissa oli kahvihetki sovittuna. Pyörittelin itselleni silmiä ja mietin, että eihän se nyt taas tämän vaikeampaa ollut. Tapaaminen tuli ja meillä oli niin mukavaa, että tajusin kohta olevan jo auringonlaskun aika ja seuraavana päivänä töitä. Voitti sohvannurkan ihan 100-0!

Moni varmasti samaistuu tähän arjen kiireeseen ja kuormittavuuteen, ettei ehdi edes yhtä pientä viestiä laittamaan – vaikka se puhelin olisi hyppysissä useita tunteja päivässä! Kuitenkin siinäkin on kyse priorisoinnista: laitanko viestin vai selaanko sosiaalista mediaa tai viihdeuutisia, tapaanko ystävääni vai katsonko televisiota/selaan puhelinta/tuijotan kattoon.

Olen päättänyt ryhdistäytyä tässä asiassa. Varsinkin nyt, kun työelämä on asettunut osaksi arkea ja palautunut normaaleihin mittasuhteisiin. Yritän paremmin tiedostaa sen, että hyvin monet meistä taitavat olla kuten minä, joten viestin laittaminen voi jäädä jopa viikoiksi. Yritän jatkossa olla useammin pelinavaaja, jolloin suurin kynnys eli ensimmäinen viesti on lähetetty. Yritän myös muistaa sen, että vaikka aamulla töihin mennessä olisin umpiväsynyt, niin viimeistään kaverin kahvipöydässä piristyy. Oikeastaan jo se, että saisin hilattua ajoittain keskustelukumppaneideni keski-ikää hieman alemmas nykyisestä 81 vuodesta, saattaisi vaikuttaa piristävästi.

Vilahtaen ohi menevi

Tällä viikolla Prismassa käydessäni järkytyin pahanpäiväisesti, kun puutarhapuolelle olivat ilmestyneet punaisen eri sävyissä leiskuvat syklaamit. Eihän me nyt mitenkään vielä tuossa vaiheessa vielä voida olla?! Takaisin varastoon!

Tämän hiljaiselon aikana olemme saaneet paljon aikaiseksi.

Olohuone sai mittumaarin tietämillä uudet tapetit. Myös pukuhuoneen on tarkoitus saada seinäpaperit pintaan parin seuraavan viikon aikana.

Ulko-ovi sai täysin uuden värin pintaansa.

Talvehtineista pelargoneista tuli muutamalla ravinnetikulla aikamoisia monstereita.

Viime vuonna aloittamani lavapuutarha muokkautui aivan uuteen uskoon.

Pihan hiljaista puskittumista on saatu estettyä raivaamalla paljon tuoksuvattua ja pihlaja-angervoa. Tällä hetkellä olen häviämässä angervolle 6-0, mutta Mies on luvannut hälyttää paikalle kaivurin.

Varsin rämäisessä kunnossa olleet marjapensaat kevenivät huomattavasti kasvukauden alussa, kun kävin heilumassa niiden kimpussa oksasaksilla.

Pihasaunan maalausprojekti on aloitettu, kenties saamme sen päätökseen tämän vuosikymmenen aikana.

Tiedossa on vielä ainakin sisäeteisen/porrastilan täysi uusiminen sekä isoisoäitini peruja olevien kangaspuiden kokoaminen nukkuma-aittaan. Jälkimmäisestä en voisi olla enää enempää innoissani! Kenties jo ensi kesänä pääsen paukuttamaan meille ensimmäisiä räsymattoja!

Vaikka kaikki tuntuu menevän ohi todella nopeasti, on tämä kesä silti tuntunut pitkältä. En sano, että odottaisin vielä talvea, joka tuntuu kolmesti niin pitkältä kuin kesä, mutta olen saanut jutun jujusta kiinni taas paremmin. Monesti olen löytänyt itseni istuskelemasta pihalla miettien miten ihanassa paikassa me juuri nyt olemmekaan. Miten kiitollinen olen Miehestä ja hänen perheestään sekä siitä, että saan olla osa kaikkea sitä ja samalla tätä.

Hyasintit pääsivät seinille!

Kun pääsiäisen alla huomasin olevani tilanteessa, jossa minulla oli viisi vapaata, Mies töissä eikä yhtäkään rullaa tapettia laitettavaksi, päätin varustautua vapun tuomaan pitkään viikonloppuun paremmin. Tilasin siltä istumalta Tapettitehtaalta pari rullaa sinistä hyasinttia kuistille. Kävin kuitenkin malttamattomaksi ja laitoin vehnäjauholiisterit tulille jo heti seuraavana viikonloppuna.

Miestä en moisilla remonttiaikeilla rasittanut ollenkaan, vaan hänen mentyä töihin nyppelin listat paikoiltaan ja aloin sovittaa vuotaa toisensa viereen. Koska tapettia tulee käytännönsyistä vain seinän yläosaan, olivat vuodat hyvin lyhyitä ja työ kävi todella joutuisasti. Tapetin kaveriksi tulee sisarpaneelia – sitten joskus.

Muutaman tunnin ähertämisen jälkeen napsuttelin listat takaisin paikoilleen ja avot. Voi kun tämä olisikin aina näin helppoa ja nopeaa. Kuisti on puoliksi valmis ja aika ihana jo näinkin! Sininen hyasintti sopii mahdottoman hyvin tummien puitteiden kanssa yhteen ja on kerrassaan hurmaava.

R-A-K-A-S-T-A-N!

20200426_1142408500068383398314702.jpg

Kuistille olisi tarkoitus saada joskus sellainen kuri ja järjestys, että siellä mahtuisi juomaan teetä kaikkien kenkien ja kaappien seassa. Siihen päivään voi kuitenkin vielä olla jonkin verran matkaa. Nyt olemme kuitenkin jälleen yhden askeleen lähempänä sitä hetkeä.

Myös olohuoneessa tapahtuu. Ensi viikolla yhdelle seinälle pitäisi nousta valkeaa helmipaneelia ja kevään aikana vanhojen kissan repimien nypylätapettien tilalle tulee uudet ja ehommat. En malta odottaa, että pääsen nekin näyttämään!

Aiempia remppajuttuja remontti-aihetunnisteen alla!

Ajattelin uraani ja kieltäydyin vakipaikasta

20200415_2044427370606725194769465.jpg

Kuukausi sitten sain puhelun kesken työpäivän, jossa iloinen naisääni kertoi minun tulleen valituksi hakemaani vakanssiin. En meinannut puhelun aikana saada suunvuoroa ollenkaan, joten keskeytin selostuksen työsuhteen alkamisajankohdasta ja ilmoitin, että minun on vielä mietittävä otanko paikan vastaan. Ensin tuli tyrmistynyt hiljaisuus ja sen jälkeen typertyneitä fraaseja. Kerroin ilmoittavani päätöksestäni seuraavien vuorokausien kuluessa.

Sen vuorokauden sitten mietinkin pääni pyörryksiin mitä ihmettä minun pitäisi tehdä. Haastattelussa esille tulleiden seikkojen perusteella tuntui siltä, että ottamalla paikan vastaan ottaisin urallani askeleen taaksepäin enkä suinkaan eteenpäin. Menettäisin huomattavan osan nykyisen työni suomasta vapaudesta ja myös vaihtelun. Toisaalta saisin tilalle vakinaisen työpaikan eli varmuuden leivän tulosta pöytään ja töiden jatkumisesta.

Koronatilanne alkoi hiljalleen päästä valloilleen Suomessa, uutisissa väläyteltiin talouskurimuksesta, 90-luvun laman työttömyysluvuista, minä mietin nykyistä asuntolainaa, Miehelle koittavia lomautuksia ja omien töideni jatkoa nykyisen sopimuksen päättyessä. Konsultoin asiassa Miestä, joka kertoi tukevansa minua päätöksessäni sekä erästä talomme työntekijää, jolla on alalta huomattavasti pidempi työkokemus kuin minulla ja sitten otin härkää sarvista ja kipitin esimieheni juttusille.

Lopulta kyse ei ollut enää siitä otanko paikan vastaan vai en, vaan siitä kuinka paljon annan painoarvoa vakinaisuudelle. Plus/Miinus-listani näytti jotakuinkin tältä:

+ Vakinaisuus

En voi vaikuttaa nykyisessä määrin työnkuvaani ja työaikaani

Joutuisin laittamaan lomani samaan linjaan muun henkilöstön kanssa toisin kuin nyt

Samat seinät, samat ihmiset, kokoajan sisällä

Minut laskettaisiin hoitajamitoitukseen (eli en saisi tehdä oman alani työtä 100% ajasta toisin kuin nykyisessä työssäni normaalisti)

Vaikka miinuksia olikin huomattavasti enemmän, kaikki miinukset ja plussat eivät ole saman arvoisia. Mutta kuinka paljon ja minkä kokoisia miinuksia vakinaisuuteen voi sisällyttää?

Arvostan työssäni viimeiseen asti vapautta. Tällä hetkellä sitä on varsin paljon ja olen pystynyt mm. neuvottelemaan työaikani paremmin itseäni ja asiakkaitani palveleviksi. Sillä että menen töihin kahdeksaksi seitsemän sijaan, on ollut todella suuri merkitys elämänlaadulleni. Lisäksi saan määritellä ja rajata omaa työnkuvaani varsin laajasti ja muutoinkin taaplata tyylilläni.

Lopulta mietin asiaa myös kaavailemani urakehityksen (!) näkökulmasta: kumpi työpaikka palvelee minun urani kehittymistä paremmin? Millaisena nään työni 5 vuoden päästä? Entä kymmenen? Millaisia askelia minun tulisi ottaa seuraavaksi, jotta menisin kohti näitä näkymiä? Olisiko urakehitykseni kannalta hyvä, jos ottaisin nyt yhden askeleen taaksepäin ja saattaisin päästä seuraavaksi eteenpäin vaikka kolme askelta? Jos valintaa pitäisi kuvailla jotenkin, niin paras olisi varmaankin mielikuva siitä ostaisitko 30 000 eurolla suomalaista metsää vai pistätkö pokerissa koko summan likoon ja jäät odottamaan muiden korttien paljastumista.

Seuraavana aamuna soitin takaisin naiselle ja kerroin, etten ota paikkaa vastaan, vaan jään odottamaan nykyisessä työssäni tuleeko tupla vai kuitti. Ääni puhelimessa oli närkästynyt ja minä helpottunut. Voihan toki olla, että löydänkin nyt itseni elokuussa kortistosta ja kiroan itseni maan rakoseen, mutta jonkinlaisilla todennäköisyyksillä voin olla raapustelemassa silloin myös vakinaistamispaperiani nykyiseen työhöni. Tupla tai kuitti!

Kuinka paljon arvoa annat tai antaisit vakipaikalle työelämässä?